Petkutusdokumentteja?

Kaikkein hienoimmat BBC:n luontodokumentit herättävät kysymyksen, mikä on rakenteeltaan ja tarkoitukseltaan tämä uusi taiteen laji. Kaupallisesti joku on saanut täysosuman. Dokumentit ovat olleet hyvin pienen yleisön tuotteita, ja niitä on häirinnyt masentava opettavaisuus, koska ammattilaiset eivät niitä katsele. Joillekin sukupolville syntyy heti torjunta ja kytkentä kansakoulun haikeisiin rainoihin ja kaitafilmeihin.

Televisiodokumentti nousi kahta reittiä. Meillä muistetaan poliittiset, kiivailevat kuvakertomukset. Niihin liittyy erikoisesti Reino Paasilinnan nimi. Muutamat tieliikennettä pohtivat jaksot (”Joutukaa sielut”) tuntuvat edelleen hätkähdyttävän hyviltä ja sisältävät ainesta, joka ei koskaan yleistynyt. Paasilinna ei empinyt käyttää satiirisia inserttejä, esimerkiksi tuoda näyttelijöitä veisaamaan virttä kolaripaikalle tumiissa palttoissa ja valkoinen  huivi kaulassa. Toinen reitti oli mediapersoonallisuuksien varaan rakentaminen. Nykyisin sellainen on Sir David Attenborough eli BBC ja luonto. Varhaisia kollegoja olivat Bronowski (Ascent of Man) ja Kenneth Clark (Civilization). Edelleen on vauhdissa Simon Schama.

Nämä ovat tiedemiehiä ja aivan ihmeellisiä innostuksessaan, joka tarttuu heti katsojaan. Sääli ettei Suomessa ole vastaavaa. Esko Valtaoja ja Kari Enqvist hukkaavat aikaa kirjoihin, joita riittävän moni ei lue (ja joissa englanninkielinen kilpailu on kova). Sitten ovat historiadokumentit, joista oma suosikkini on edelleen 1970-luvun ”World at War”. – Lukija huomaa, että valtavasta kirjallisuudesta huolimatta Suomen sodista ei ole vastaavaa. Kunnolla spiikattu kooste aikalaisfilmeistä ei ole sama asia. Tarvittaisiin lisäksi iso persoonallisuus ja ankara läpäisyvoima.

Sana ”dokumentti” tarkoitti vielä hiljan todistuskappaletta. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi keskustelu luontokuvien – siis stillien – lavastamisesta. Kysyttiin, ovatko ne aidosti dokumentteja. Kysymys on vaikea, koska jopa eläintarhassa otettu ”harvinainen luontokuva” voi olla oikeasti hieno. Silti asiaan jää pieni petkutuksen maku.

Attenboroughin ryhmä on tehnyt dokumentteja dokumenttien teosta. Ne ovat kiehtovia. Katsoja ymmärtää, että sellainen filmi (”Elävä luonto” eli tässä yhteydessä laaja kokonaisuus ”Planet Earth”) on pakosta näytelty ja lavastettu. Ei ole mahdollista, että läähättävä ikämies Attenborough kömpii sademetsässä tai savannilla muitta mutkitta jonkin ainutlaatuisen luonnonilmiön tai elukan ääreen, ja kamera seuraa kuin noidan oppipoika.

Näiden dokumenttien dramaturgia on suunniteltu ja toteutettu huolellisesti ja taidokkaasti. Katson niitä kerran toisensa jälkeen, etenkin silloin kun hyvän romaanin lukeminen olisi henkisesti liian vangitsevaa ja neurologisesti liian kuormittavaa, eli melkein aina.

Nyt nähtiin jokin hirvitys Niililtä. Otin selvää, että ”dokumentin” puuhanainen Joanna Lumley on hyvinkin kuuluisa ns. näyttelijä, lukuisien hyvien asioiden edistäjä , ihmisenä verraton ja monin himoituin palkinnoin koristeltu. Mutta näytellä hän ei osaa, ja hänen maineensa erilaisten puhuttujen tehtävien toteuttajana tuntuu johtuvan siitä, ettei hän osaa liioin puhua. Hän jotenkin matkii puhesyntetisaattoria.

Esiintyminen on kuin Kaliforniaa pahimmillaan, hengästynyttä kiljahtelua ja mukaansa tempaavaa vain samassa mielessä kuin rikospoliisin karhu-ryhmä on mukaansa tempaava.

Tämä kysymys dokumentista kaupallisena eli poliittisena tuotteena on mietityttänyt minua siitä alkaen, kun Rommin ”Arkipäivän fascismi” (1965), oli uutuus. Jokin siinä ei tuntunut aidolta, vaikka kuvamateriaali oli kauhistuttavan aitoa. Se oli propagandaelokuva. Ohjaaja tiesi, mitä kaikkea Neuvostoliiton arkipäivän fascismista ei kerrottu. – Olen kai maininnut tässä blogissa, että sotarikostuomioistuimessa Leningradissa eräille saksalaisilla oli langettamassa kuolemantuomioita Katynin metsän joukkoteloituksista parikin neuvostoliittolaista ”tuomaria”, jotka olivat olleet itse tekemässä noita teloituksia.

Alain Resnais’n ”Yö ja usva” (”Nuit et brouillard”) oli tuotu Suomeen 1960. Näin sen elokuva-arkistossa. Michel Bouquetin järkyttävä kertojan ääni ja elokuvakerronnan koruttomuus teki suunnattoman vaikutuksen. Oli sekin propagandaa, mutta kun teksti oli erinomaisen hienosti kirjoitettu ja pohjalla oli ihmisen ääni, toisin kuin Rommilla ja hänen jälkeensä lukuisissa venäläisissä ja amerikkalaisissa sarjoissa…