Kultaraha

Valtakunnansanomalehdessä nuori luonnontieteiden (ei siis kansatalouden) tohtori Sakari Puisto esitti perustelun, joka yllätti minut. Aiheena oli provosoivasti kultakantaan palaaminen. Kirjoituksessa selvitettiin nähdäkseni asiantuntevasti nykyisen kansainvälisen talousjärjestelmän ja etenkin setelikannan vaikutuksia. Tuo jälkimmäinen kysymys on siis se sama, jolla Milton Friedman nousi kuuluisuuteen.

Kultakannan lopetti maailmasta Nixon presidenttinä ollessaan, ja ratkaisu oli hyvä.

Kaikki tietävät, ettei kulta sinänsä ole minkään arvoista. Rauta voisi ollakin, Ja kupari. Kultaa ei voi syödä, ja rosvo tappaa kuitenkin, sai kultaa tai ei. Jos ajat tästä huonontuvat, tarvitaan Alvin Tofflerin mukaan (hämmästyttävää kyllä edelleen mielenkiintoinen muinaiskirjailija) polkupyörä, rynnäkkökivääri varusteineen, rautalankaa ja nuoria tyttöjä vaihtorahaksi.

Olin aina ajatellut veltosti, että kulta ja hopea ovat päätyneet rahametalleiksi, koska ne eivät hapetu eikä niiden väärentäminen ole ongelmatonta.

Sakari Puisto huomautti, että kultaa ei kaikesta huolimatta voi valmistaa eikä ole syytä pannan toivoaan siihenkään, että sitä löytyisi tuosta vain merkittäviä määriä.

Toisin sanoen koijareiksi tiedettyjen keskuspankkien setelinpainajien sijaan saisi harkita kultaa, jos vallitsee aito, kansantaloustieteen tarkoittama niukkuus. Kysyntä voi houkutella kierrättämän myös valuuttareservin kultaa, mutta sittenpä holvit tyhjenisivät niin ettei niissä voisi järjestää edes kamarikonsertteja.

Kansakoulussa opin että raha on arvon mitta ja vaihdon väline. Oppikoulussa vihjaistiin, että rahana on käytetty kaikenlaista tavaraa, muun muassa kauri-simpukan kuoria. Sitä ei sanottu, että myös ne ovat niukkuustuotteita. Rahasta ei käy mikään sellainen, mitä voi keräillä rannoilta.

Yksi vakava vastaväite minulla on Puiston ajatukseen, jonka tulkitsen enemmän keskustelukysymykseksi kuin käytännön ajatukseksi. Asiaan olisi jotain sanottavaa USA:lla, jonka 8 000 tonnin kultareservi on 76 % valuuttavarannosta (saamiset mukaan luettuna), kun taas Venäjällä 871 tonnia kultaa on vain 0,9 % FX-varannosta ja Kiinalla 422 tonnia 0,5 %:sta. – Tonni kultaa maksoi 2011 maitokaupassa noin 60 miljoonaa dollaria.

Nämä ovat muuten pelottavia lukuja.

Vastaväitteeni on vaihtokauppa, etenkin sen vaikeasti jäljitettävä muoto, johon sisältyy lukuisia velan kuittauksia. Ranskalaiset taloustieteilijät – valitan etten muista kuka viimeksi – arvioivat, että kuudennes tai jopa kolmannes maailmankaupan transaktioista eli omistajanvaihdoksista on tälläkin hetkellä vaihtokauppaa.

Tähän ei käy vastaväitteeksi, että kullan käyttäminen olisi sekin vaihtokauppaa ja tavallaan myös setelien. Likviditeetin ero on niin suuri. En tiedä mutta epäilen, ettei suurillakaan yrityksillä ole valmiuksia käsitellä kultaa. Kun kulta ei kerro alkuperäänsä tai on joka tapauksessa sulatettavissa, se tiettävästi kiinnostaa rikollisia kovasti.

Neil Fergusonin ”The Ascent of Money” (2009, suomeksi ”Rahan nousu: Maailman rahoitushistoria”) on muuten hyvä ja hyödyllinen kirja.

Lehdessä eilen ilmestynyt Normand Bailargeonin ilahdutavan teoksen (A Short Course in Intellectual Self Defense) esittelystä oli ikään kuin unohtunut jo esipuheessa korostettu ongelma, valheellinen, yksipuolinen, huonosti informoitu media. Kuinka ollakaan. Kirjoittaja puhuu Chomskyyn liittyen informaataio-joukkotuhonnasta.

Baillargeonin vitsi, joka liittyy syy-yhteyden ja korrelaation ongelmaan ja matematiikan tarpeellisuuteen, oli niin hauska, että toistan sen: ongelma on se, että ihmisiä on kolmenlaisia – toiset osaavat laskea ja toiset eivät.