Uutta vuotta

En usko uutta vuotta onnelliseksi. Hyvän uuden vuoden toivottaminen on siis tekopyhää, mutta tekopyhyys toisaalta on hyvien tapojen äiti, joten toivotan.

Harkitsin huolellisesti, onko tällaisessa kirjoittamisessa mitään järkeä. Ei ole. Sen vuoksi jatkan.

Luin mielihalulla hiukan kummallisesti laaditun kirjoituksen kustannustoimittaja Harri Haanpäästä. Jutussa oli kuva. Emme ole koskaan tavanneet. Tuskin olemme kumpikaan siinä mitään menettäneet.

Tunsin kerran hullun – hän oli työssä antikvariaatissa – jonka varman vakaumuksen mukaan Suomen kirjallisuuden kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat olleet Alvar Renqvist ja Jalmari Jäntti. Myöntelin ja sanoin, että entä lahjattomat pojat ja pojanpojat sitten.

Suomen Kuvalehden kirjoitus kuvasi ilmattomassa tilassa toimittavaa henkilöä. Viitteet WSOY:hyn ja Otavaan olivat tahdikkuuden huippu. Mieleeni tuli eräs tahdikas henkilö, joka kohotti liikehuoneistosta poistuessaan aidosta sähkökanista muotoiltua mannerheimariaan, sanoi ”onnellista uutta vuotta” ja kuoli. Massiivinen sydänkohtaus. Koska hän oli tahdikas, siinä oli paloasema eli siis ambulanssi sadan metrin päässä. Ruumis saatiin pyhiksi pois tuulikaapista.

Haanpään kirjoituksissa tuuli on paha, tunnoton luonto, joka kaiken virttää. Kiven teksteissä tuuli ja ilma ovat mahdollisuudet, vesi ja maa todellisuudet. Olen kaavaillut asuntooni tuulikaappia. Kaapin hyllyissä olisi sellaiset tekstit, jotka sellaiseen kaappiin tarvitaan, kuten 16 m/s. Tämä on kirjallisuutta. Monineuvoinen Odysseus sai kuolemattomilta siivekkäiltä nahkasäkkeihin neulottuja tuulia, jotka olivat hänen kaltaiselleen kirjailijalle meren aavoilla tarpeellisia. Perämoottoriproosaa, joka nyt täyttää kirjakauppojen alennustiskit, ei ollut vielä keksitty.

Silti innostuin Haanpään esittelystä. Tämä toinen Haanpää – ensimmäinen ja kiistaton kuningas oli Pentti, Piippolan pitäjästä Pulkkilan emäseurakuntaa – esitti repliikin, jonka luettuani olin myyty mies. ”Kirjallisuus on kaikkein tärkeintä.” En ole aivan varma, sanoiko hän näin, mutta kirjallinen ymmärrys rakentuu lukijan, ei kirjoittajan mielessä.

Mietin tuota asiaa nekin kuusitoista tuntia, jotka sähköt olivat meiltä poikki, vesi ei tullut eikä mennyt ja talo viileni hiljalleen kuin vainaja.

Mihin talot menevät? Muistan niin paljon taloja, joita ei yksinkertaisesti enää ole. Haavikko kiinnitti tähän huomioni. ”Mihin talot joutuvat kuoltuaan?” En tiedä. Taivas on olemassa vain niin kauan kuin on ihmisiä, jotka jaksavat kuvitella sen.

Toisin kuin ne tuhat kirjaa, jotka ovat sähkönappuloiden takana tietokoneeni levyillä ja ne yli 200 kirjaa, joita olisin voinut myös sähkökatkon aikana lueskella i-laitteista, hyllyssä olevat kirjat säteilevät elämää. Huomasin tämän vaikeasti mitattavan ilmiön kun kävin kerran mökillä maalla pakkasten aikaan. Sardiinirasiat ja ruokasuolatölkit olivat jotenkin kuin väärässä paikassa, jääkaappi värjötteli ovi auki ja sähköliesi tuntui sanovan: älä koske minuun. Menin ulos pakkaseen ja tiluksiani välillä tarkastettuani luin kirjaa, kuuluisia pakotarinoita. Minulla ei ollut pakenemisen tarvetta, koska olin seudulla, joka ei ole paikka.

Paluumatkalla päätin, että jos joskus kirjoitan muistelmani vankilassa, maanpaossa tai autiolla saarella – Saimaalla olisi sellaisia – en erehdy proosaan, vaan luon eeppisen runon. Sellainen on helpompi oppia kirjoittaessa ulkoa. Näin toimien ei tarvitsisi sähköä, kirjoituskonetta, tietokonetta eikä edes kynää tai paperia.

Odysseian pituisen tekstin voi oppia ulkoa. Se on tehty. Englannissa asiasta oli akateemista riitaa, ja eräs naisprofessori osoitti kantansa oikeaksi.  Temppu oli vaikeampi kuin tässä kaavailemani, sillä äidinkieltään oppii niin paljon nopeammin kuin vaikeaa muinaiskieltä, jonka merkityksiä joutuisi palauttelemaan jatkuvasti mieleen.

Muistutan myös Truffautin – Bradburyn teokesta ”Fahrenheit 451”. Hyvät kirjat on tarkoitettu ulkoa opittavaksi ja lapsille opetettaviksi. Täytyy ottaa selvää, tehtiinkö edesmenneen Neuvostoliiton alueella näin. Ainakin Ahmatovan runot säilyivät nimenomaan muistettuina. Se on oikea tapa suhtautua kirjallisuuteen.