Ylpeys

Useita kertoja on kuultu toistettavan, että kreikkalaiset ovat ylpeä kansa. Näin lienee, kun 1800-luvun alussa yllättäen puhjenneen kreikkalaismielisyyden aikana helleeneille kerrottiin, mitä mielenkiintoista heidän historiassaan oli tapahtunut yli 2 000 vuotta sitten. Siihen aikaan maan hallitsija oli Turkin sulttaani, ja paikalliset päälliköt antoivat naputella Akropoliin veistoksia murskeeksi. Kanat tarvitsevat pieniä kiviä ruuansulatukseensa.

Sitä ei ole toisteltu, että kreikkalaiset menivät nukkumaan keksimäänsä kulttuurin kehtoon ja hävisivät maansa ensin roomalaisille vuonna 168 e.Kr. Itsenäistyminen onnistui 1829 Venäjän, Ison Britannian ja Ranskan laivaston avulla. Kuningas saatiin Baijerista ja seuraava Tanskasta.

Ylpeys on vanhassa luettelossa kuolemansynti. Tämä muistetaan valitettavan harvoin. Kuolemansynteihin kuuluvat muuten myös talouselämän ytimeksi mainittu ahneus ja joskus kansalaishyveeksi ajateltu viha.

Jutun kuva, Baabelin torni, on perinteinen ylpeyden vertauskuva. Torni tavoitteli taivasta eli ihminen yritti tunkeutua Jumalan alueelle. Ja torni sortui ja sen lankeemus oli suuri.

Vastaavasti on ajateltu, että ylpeys on yritys asettua Jumalan paikalle. Kerran sen teki myytin mukaan Lucifer, langennut enkeli. Hänestä tuli Saatana, joka on itse ylpeä ja mairittelee, pettää ja viekoittelee ihmistä luopumaan nöyryydestä.

Yleinen demokratisoituminen näkyy tässäkin. Me, keskiluokka, olemme omaksuneet aatelin perinteiset paheet. Juoppous ja muut kodikkaat kuolemansynnit eivät enää riitä.

Tämäkään kristillisen perinteen meille välittämä ajatus ei ole erityisen kristillinen. Kreikkalaisilla on samalle asialle nimikin, hybris. (Translitterointi englannin kieleen on ”hubris”.)

Määritelmän mukaan se on äärimmäistä ylpeyttä ja röyhkeyttä, joka  ilmenee esimerkiksi voitettujen nöyryyttämisenä, omien kykyjen yliarviointina ja todellisuudentajun hämärtymisenä. Kreikkalaisten jumalien hybriksestä määräämä rangaistus on nemesis, kohtalon isku. Se on murhenäytelmän keskeinen elementti.

Ei liene asiatonta ajatella, että kreikkalaiset pankkiirit ja poliitikot voisivat palautella mieleensä näitä näytelmiä. Ei se tekisi muillekaan pahaa. Yksi hybriksen tunnettu muoto on yletön kansallisylpeys.

Vaikka sana on latinaa, myös populismi on kreikkalaista perua. Etenkin Ateena mainitaan nyt uutislähetyksissä usein demokratian kehtona. Todellisuudessa se oli populismin kehto. Klassinen kirjallisuus on täynnä tarinoita roskaväen vallasta. Sokrates tuomittiin ”kansan tahdosta” kuolemaan nuorison turmelemisesta, minkä hän oli toteuttanut kyseenalaistamalla arvostettuja totuuksia.

Ateenan demokratia oli aikuisten, vapaiden miesten päätäntävaltaa kansankokouksissa. Sitä on jostain syystä ihannoitukin. Se ei tietenkään toimi käytännössä kuin puheäänen kantaman matkalla. Ateenalaisten talouselämässä ja sodankäynnissä ei ollut jälkeäkään demokratiasta, ja spartalaiset eivät viitsineet edes teeskennellä sellaista.

Asia lienee niin, että ainakin Euroopan – Välimeren piirissä ensimmäinen mullistava ajattelutapa, joka oli osoitettu köyhille ja yksinkertaisille ihmisille, heidän omalla kielellään, oli Vuorisaarna.

Tässä on kaikessa takana vakava ajatus. Neuvostoliitossa ja myös Suomessa sota-aikana maan olojen arvostelusta rangaistiin, koska sellainen ”oli epäisänmaallista”.  Uskonnon nimissä murhaamisesta ei unohdeta muistuttaa. Kunnian ja isänmaan nimissä on murhattu yhtä paljon, ehkä enemmän. Vallitsevassa tilanteessa, ylpeyden istuessa valtaistuimella, odotan edelleen, milloin alkaa sota. Tavallisin syy on liikaylpeys (molemmat maailmansodat) tai kansan eli tavallisten ihmisten puristaminen liian ahtaalle, etenkin elintarvikehuollon ja peruspalvelujen (esim. sairaalat) romahtaminen.