Korkein oikeassa

Korkein oikeus antoi perjantaina ratkaisunsa (KKO 2011:02)  tekijänoikeusasiassa, jossa kantajana oli kääntäjä, Paula Herranen, ja vastaajina WSOY ja useiden kustantajien yhteinen taskukirjayhtiö Taskukirja Loisto Oy. WSOY oli tehnyt tavanomaisen sopimuksen kääntäjän kanssa Danielle Steelin romaanin ”Peilikuva” suomentamisesta ja julkaisemisesta. Sen jälkeen WSOY oli antanut käännöksen Loistolle käytettäväksi taskukirjana.

Yhtiöt velvoitettiin suorittamaan Loisto hyvitystä ja WSOY korvausta kumpikin 1 000 euroa korkoineen.

Tämä kirjoitukseni ei ehkä kiinnosta muita kuin joitakin juristeja ja kirjailijoita sekä tietysti kääntäjiä. Vaikka ratkaisu on merkittävä prejudikaatti, käytäntö lienee jo muuttunut ja epäilen kustantajien pitävän jatkossa puolensa. Ratkaisun käytännön merkitys jää siis nähtäväksi. WSOY:n, Otavan, Tammen ja Gummeruksen omistama Loisto lopetti toimintansa 2010 ehkä tämän jutun takia. Alemmat oikeudet olivat tulleet samaan lopputulokseen kuin KKO nyt. Tavaramerkki on sivullisella.

Mainitsin tästä tapauksesta blogissa kuultuani siitä juttua kaupungilla. En tiennyt, että Boreniuksen toimisto edusti asiassa yhtiöitä ja siis hävisi ennen kuin keksin eilen kysyä. Olen joutunut kuluneina vuosina marisemaan ja motkottamaan KKO:n ratkaisuista juuri tekijänoikeutta koskevissa asioissa. Siksi olen iloinen, kun voin sanoa, että ratkaisu on erinomaisen hyvin perusteltu ja lopputulos on julkaistujen tietojen perusteella aivan oikea.

Valaistusta saatiin ainakin kahteen hyvin vaikeaan kysymykseen, nimittäin alkuperäiseltä tekijältä hankitun oikeuden siirtämiseen edelleen ja tekijänoikeuslain mukaisen vahingonkorvauksen ja hyvityksen suhteesta. Ne ovat eri asioita. Alemmat oikeudet ovat hoiperrelleet jatkuvasti tässä kysymyksessä.

Kun KKO kirjoittaa näin seikkaperäisesti, on aivan varmaa, että alemmat oikeudet lukevat ratkaisun tarkasti ja saavat siis vastauksia eräisiin ongelmiin.

Perusteluissa on myös yksi hienous. Julkaisuoikeuden sopimuksenvastainen luovuttaminen edelleen ei ollut sellaista teoksen käyttämistä, josta luovuttaja eli WSOY olisi ollut tuomittava korvauksen lisäksi maksamaan hyvitystä. KKO on viitannut hyvin tärkeään prejudikaattiin (1999:8), joka sisältää kaksi tenttikysymyksiksi liian vaikeaa asiaa – videokasettifirman kasettien myyminen vuokrausoikeuksineen sopimuksen vastaisesti kolmannelle yritykselle ei ollut tekijänoikeuslain tarkoittamaa teoksen levittämistä; vuokrausoikeuksien rikkominen ei ollut tekijänoikeuden rikkomista.

Ero on tämä: tuossa videojutussa tekijänoikeutta rikottiin mahdollisesti vasta kun vuokrakasetit ostanut firma alkoi vuokrata niitä edelleen. Asiassa vaadittiin kuitenkin vastuuseen luovuttajaa, ei saajaa. WSOY:n tapauksessa oli luovutettu jotain sellaista, mitä luovuttaja ei ollut saanut sopimuksella, nimittäin taskukirjaoikeudet, ja taskukirja oli sitten ilmestynyt.

Jutusta käy myös ilmi, että luvaton kappaleiden valmistaminen ei sekään ole niin yksinkertainen asia kuin opetuksessa joskus väitetään. Typerän teoreettisesti voisi väittää, ettei käsikirjoituksen painamista muka saisi antaa kolmannen tehtäväksi alihankintana eli ulkoistamalla. Tietysti saa ja niin on tehty kautta aikojen. On samantekevää, painaako kirjoja sopimuksen tehnyt kustantaja vain ns. siviilipaino kustantajan lukuun. Kaikki tapahtuu kustantajan vastuulla.

Jutussa väitettiin, että taskukirjan painaminen ja myyminen olisi ollut vain logistiikkaratkaisu tai jakelukanava. Tämä olisi saattanut pitää paikkansa, jos kysymyksessä olisi ollut kustantajan omistama tai kontrolloima tytäryhtiö. Loisto ei ollut sellainen.

Kiittelyni tarkoittaa, vaikka sitä on noloa tunnustaa, että olisin itse perustellut ratkaisun juuri samalla tavalla. Näin olen myös opettanut. Juuri näiden asioiden kanssa olen ollut tekemisissä sekä juristina että suomentajana ties kuinka kauan.

Jos joku saa päähänsä nytkin väittää, että ratkaisu oli aivan selvä muiden paitsi taitamattoman Kemppisen mielestä, sanon valmiiksi, että hän on väärässä. Tämä ei ollut helppo, varsinkaan kirjakerhokäytännön vuoksi.