Kauhava

Ei Antti Tuuri tarvitse propagandistia, ei varsinkaan minua. Selvitän aivan omasta puolestani, miltä tuntui lukea ”Pohjanmaa” uudelleen yli 25 vuoden kuluttua sen ilmestymisestä. En ollut erikoisen perehtynyt Tuurin tuotantoon ennen kuin huomasin, että hän on oman aikamme Päätalo. Viehätyin mikrohistoriaan ja mentaliteettien historiaan, juuri samoihin piirteisiin, jotka johdattivat Päätalon pariin.

Tuuri on tietysti kirjoittajana omaa luokkaansa. Mutta minä en suostu tekemään periaatteellista eroa kirveellä veistetyn ja konehöylätyn välille. Hyviä molemmat, paremmuus riippuu ajasta, paikasta ja käyttötarkoituksesta.

Sellaista asiaa kuin maakunnallisuus ei ole olemassa. Vaistoamme jonkin eron, kun pöydässä istuu karjalainen ja pohjalainen, ja joku kliinikko voisi tehdä mielenkiintoisen koesarjan käyttäytymismalleista, jotka ovat varmaan varhaisia, kasvinympäristön esimerkkien luomia.

”Pohjanmaa” on mielestäni pohjalaisuuteen arvostelevasti suhtautuva kirja, jossa seutu kuvataan hankalana ja monet ihmiset vouhottajina ja koheltajina eli mielestäni aivan oikein. On kuitenkin syytä muistaa, että näkyviä pohjalaisia miehiä ovat tällä hetkellä muun muassa Jorma Ollila (Kurikka) ja Matti Alahuhta (Alahärmä). Muistelen että eräässä vaiheessa puolet Nokian johtokunnasta oli Vaasan lyseosta…

Nämä ovat siis Tuurin ”Hakalan veljesten” eli Pohjanmaa-sarjan ikätovereita ja yrittäjäkumppaneita.

Paikka johon Veikko kuukahtaa romaanissa konepistooleineen on entisellä Uiton Matin pellolla, 20 metrin päässä kotitalostani. Kun Tuuri tyylinsä mukaan mainitsee, että käännyttiin oikealle tai vasemmalle, tiedän metrin tarkkuudella, missä kulloinkin mennään. Paikannimet ovat romaanissa oikeita, paitsi että Hakalan taloa ei ole olemassa. Se on sievästi konstruoitu täysin mahdollisen kohtaan.

Romaanin henkilöt ovat pikkupojista mummoon jokseenkin vastenmielisiä, ja kirjan kertoja, paperipussitehtaan Erkki, ei liioin herätä sympatioita. Hänellä on taito aiheuttaa itselleen ja etenkin muille vaikeuksia, vaikka olisi lääninsairaalan ruumishuoneelle menossa. Aina pitää sanoa ikävästi, ja ellei sana auta, ollaan kimpussa, tönimässä, painimassa, uhkailemassa.

Naisiin verrattuna romaanin miehet ovat keskinkertaista hidasjärkisempää väkeä, opettaja mukaan luettuna. Kyllä heillä on käkriäismäistä viinankeittäjän oveluutta, mutta siihen se oikeastaan jää. Naisia luonnehtii kovuus, josta vain osa on elämänkokemuksen kasvattamaa. Muu on katkeruutta. Nämä ovat suomalaisia ihmisiä, joista miehet ajattelevat kirkon penkissä istuessaan apulantaa ja naiset kaljavelliä. Käytännön väkeä.

Tuurin taitavuus näkyy siinäkin, että kirjan ja elokuvan tätä puolta ei kai ole tunnistettu edes Kauhavalla. En minä siellä nähnyt hänelle patsasta pystytetyn, mutta ei siellä ole muitakaan palvonnan kohteita. Lähin oli Lapualla, Laurilan eversti, hänkin toiminnassaan enemmän reiru poika Pohjanmaalta kuin selviytyjä. (Viittaan jatkosodan ajan tapahtumiin.)

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että Tuuri kuvaisi pohjalaiset erikoisen hölmöinä tai että minä tyrkyttäisi hänen suuhunsa sellaista tulkintaa. Sanoin päinvastoin jo alussa, että ”maakunnalliset” piirteet ovat lähellä myyttien maailmaa. Pohjalaisilla on käsityksiä itsestään ja perinteestään. On normaalia pitää itseään ja omaa joukkoaan keskimäärin keskimääräistä parempana.

Tietysti Pohjanmaalla, joka tässä romaanissa on Kauhavaa, on lähes kaikkea samassa suhteessa kuin muuallakin Suomessa. Mielenkiintoista on paikalliskulttuurin vihamielisyys esivaltaa kohtaan. Sama uhmakkuus, joka kohdistui kerran kuvernööriin, ryssiin, kommunisteihin ja yleisesti toispaikkakuntalaisiin, kohdistuu nyt verottajaan. Etelä-Pohjanmaan kunnat ovat kyllä yrittäjätoiminnan yleisyydettä ajatellen poikkeuksellista aluetta. Yritystoiminnan keinoista Tuuri antaakin kuvauksen romaanissa ”Amerikan raitti”, jossa Hakalat heiluvat jälleen.

Todenmakuisuus on ”Pohjanmaassa” ja ”Talvisodassa”. Ryssää, pirua, nimismiestä, ayrshireä, verottajaa ja ulosottomiestä vastaan! Tämä ei vaikuta vieraalta – vaikka omat tietoni paikkakunnan oloista ovat kovasti vanhentuneet. Poistuin sieltä 1964 eikä minulla ole hengitysvaikeuksia lakeuksien tällä puolen.

Kirjan nimestä huolimatta kuvauksen kohteena ei mielestäni ole tietty maankolkka, vaan suomalaisen maaseudun romahtaminen, joka oli jo 30 vuotta sitten tapahtunut tosiasia.