Heimweh

Otsikko on suomeksi koti-ikävä, mutta sanalla ”ikävä” on suomessa kohtalokkaasti kaksi eri merkitystä, kaipuu ja pitkästyminen. Toisilla on koti-ikävä, toisilla ikävä koti.

”Koti” oli lapualaisissa virsissä taivaan koti. Myös taivaan ikävästä veisattin.

Matti Kuusen ja muiden käsite ”maakunta” on hyvin lähellä B. Andersonin termiä ”kuviteltu yhteisö”. Hän käytti sitä kansasta. Se sopii myös kansanosaan. Se sopii erittäin hyvin kyberyhteisöihin.

Ihmiset eivät tunne toisiaan, mutta heillä on samat luulot. Ilmiö ei ole vähäpätöinen. Kuvitellulla yhteisöllä on kuviteltu sijainti, paikka. Esimerkiksi Kauhavalla on kuin valtiolla kansallislaulu(t) ja esineitä, joita palvotaan (puukot). Laulut, minulle hyvin läheiset, ovat runsaat sata kansanlaulua, jotka uskomattomien yhteensattumien merkittiin muistiin eräissä kattotalkoissa ja joista useimmat suomalaiset tuntevat ainakin muutaman.

Kuviteltu yhteisö saattaa käyttää omia salamerkkejään – murre, suhtautumistavat, käyttäytymisen kaavat, kuten vielä keski-ikäisten miesten harjoittama nujakointi, jota muualla harrastavat keskenkasvuiset.

Yhteisön maisema voi olla kanoniseksi hyväksytty. Eero Nelimarkka (kuva; Google), josta väitetään, että hän köyhinä vuosinaan kulki vaihtamassa latomaisemiaan ruokaan, toteutti tuon maiseman. Viljo Lampi toteutti sen Oulun lähellä Limingassa paljon hienommin.

Maaseudun romahtaminen ei johtunut väärästä rakentamisesta – viisi pankkia, kaksi keskusliikkeen kauppaa, kaikki betonielementeistä rakennettu, joka ikinen huolellisesti väärään paikkaan kaavoitettu. Kylä, etenkin kirkonkylä on joko jokienristeyksissä tai mäen rinteessä.  Kirkon on nähtävä itsensä joesta. Talot eivät saa kohota mäen harjan yli.

Rakentaminen kuvastaa hallinnon ja elinkeinojen notkumista. Katsokaa kirkonkylien kunnantaloja ja kouluja. Ne ovat haavelinnoja, joilla ei ole juuri tekemistä kauneuden eikä käytännöllisyyden kanssa. Verratkaa niitä kylien vanhoihin mansardikattoisiin taloihin, väljillä tonteillaan. Verratkaa puisiin, hiukan jugenhenkisiin kansakouluihin. Ja ajatelkaa, mikä määrä huomiota, kiintymystä ja kustannuksia oli pantu pirtteihin, jotka näkyivät kyläkeskukseen, vaikka isojako oli kylvänyt niitä lavealti maisemaan.

Koska nuoruuteni maisemaa ei enää ole, oma koti-ikäväni kohdistuu ihmisiin, jotka tunsin. He ovat jo lähes kaikki kuolleet. Kotikunnassa eli kaksikymmentä – kolmekymmentä ihmistä, joita kunnioitin ja arvostin samalla tavalla kuin täällä etelässä muutamaa taiteilijaa (Hynninen, Saraste) ja joitakin ihmisinä arvostusteni mukaan huiman kauas ehtineitä (Tuomo Mannermaa).

Jotkut näistä ihmisistä olivat näennäisesti tavallisia vanhempia naisihmisiä. Pari oli ikätovereitani, vähäsanaisia mutta järkähtämättömän itsenäisiä ihmisiä. Muutamat olivat vanhoja miehiä, joilla oli viisautta eli kykyä muokata kokemuksestaan tekoja.

Heillä oli arvoja, kieltämättä monissa tapauksissa uskonnollisia, vaikka heillä oli kaikilla taipumus pitää sellaiset asiat omana tietonaan. Metelikansa kokoontuu teltoissa ja seurakuntasaleissa. Sellaisen katseleminen tuo mieluummin pikemmin psykoosin kuin vakaumuksen. Vakaumus on oman mielen naaraamista.

Mutta se maailma, jota en enää näe, oli muuttumaton. Muutos tuli, eikä se ollut kaunis.

Kuka olisi arvannut, että ”Kiina-ilmiö”, melt-down, onkin taloudellinen! Euroopan ydin on alkanut sulaa. Kieltämättä kiireiset miehet ja naiset työskentelevät ja toiset poliitikot seisoskelevat hokemassa, ettei mitään ketjureaktiota ole eikä tule. Ei olisi ainakaan ollut eikä tullut, jos he olisivat olleet pitelemässä sarvista. Jos se tulee, he sitä vastoin sanovat, että tätä he juuri ennustivat.

Kuka käsitti, että kasvihuoneilmiö ja ilmaston lämpeneminen eivät johdu fossiilisista polttoaineista ja hiilidioksidista, vaan fossiilisesta rahasta?