Lehtokurpat saivat minkä ansaitsivatkin

Otsikon sisältö on minulle tuiki tuntematon. Tuollaista vain on joskus tapana sanoa. Ruotsalaisillakin on lintusanonta, ”nu tar fan bofinken” eli nyt otti piru peipposen.

Suomalaisessa sotakirjallisuudessa vaietaan rautjärveläistä Simo Häyhää lukuun ottamatta tarkka-ampujista. Tietoni mukaan vielä -44 oli tapana ampua ensin se mies, joka naapurijoukkueen puolella näytti hoputtavan tovereitaan. Tovereilla oli tapana jäädä sinänsä valitettavan kuolemantapauksen jälkeen seisoskelemaan niille sijoilleen. Kuvittelen että kiväärimiehen mielessä olisi voinut vilahtaa tuo peippos-sanonta.

Aika vähälle huomiolle lienee jäänyt M. Rantasilan ”Joukkueenjohtaja”. Kirjoittaja taitaa olla kuuluisan jääkiekkoilija-juristin setämies. Kirjoissa on kaksi kohtausta, jotka saavat lukijan ähisemään vahingonilosta. Päähenkilö tulee talvisodassa sotamieheksi vänrikiksi kohonneena Niinisaloon, koska säädettyä asevelvollisuusaikaa on vielä jäljellä. Santsarit toimivat jo rautatieasemalla erikoisen törkeästi ja jatkavat samaan tapaan. Suurkasarmin pihalla joku kapteeni tulee huikkaamaan päähenkilön luokseen. Tämä palaa jonkin ajan kuluttua santsareiden luokse asepuvussaan, vänrikin napit kauluksessa ja muutaman kunniamerkin nauha rinnassa, ja sanoo että lepo vaan.

Kirjan lopussa rauha on tehty, mutta Lappeenrannan asemalla esikunnassa spriihin säilötyn oloinen everstiluutnantti karjahtaa päähenkilölle, joka ei vetänyt kättä lippaan: ”Mitä jäi tekemättä!” Tuossa vaiheessa oikean kätensä menettänyt, kunniamerkkinauhoista kirjava sankari tekee asennon ja vastaa:” Suur-Suomi, herra everstiluutnantti.”

Nämä tarinat ovat kuin unennäköä tai haaveilua. Niissä asia jotenkin loksahtaa tyydyttävään asentoon. Juuri tuon tunteen takia vitsi on mielestäni kiinnostavampi asia kuin huumori. Parhaimmillaan se toimii samassa sarjassa kahden muun vaativan ilmiön kanssa, runon ja aforismin. Se on keino se, että sanomalla vain vähän sanoo todella paljon.

Tässä olen toisella kannalla kuin valistunut, asioihin perehtynyt enemmistö. Vitsi saa armon vain kahdessa tapauksessa. Se voi olla kansanperinnettä, kuten viimeksi Matti Kuusen keräämän ja julkaisemat jutut; niteet ovat muuten aivan tavattoman hauskoja ja viihdyttäviä (esim. ”kansanhuumorin parhaat, 1993.). Toinen tilanne on kertoelman korottaminen eräänlaiseksi pienoisnovelliksi, jolloin sitä kunnioitetaan nimityksellä ”anekdootti”. Tyypillisesti anekdootti liitetään johonkuhun eläneeseen ihmiseen. Tarina on kertovinaan tuosta ihmisestä ja hänen ympäristöstään jotain vaikeasti ilmaistavaa.

Lönnrot hypähti yliopistolla kultatuolista, kun ylioppilaat kantoivat häntä Suomen kansan suurmiehenä seppelöitäväksi, ja sanoi:” Ei paska punniten parane.”

Hyvä vitsi on huolellisen käsityön tulos, todellinen taidonnäyte. Juuri siksi huonot vitsit eli melkein kaikki lehtiin painetut ja jatkuvasti kuulemamme, ovat ärsyttäviä. Ne ovat halpaa sarjatuotantoa, jäljitelmiä jostain, mikä on kukaties ollut aitoa.

Hyvään vitsiin kuuluu vaaran aavistus. Joskus se on oikea hengenvaara. Ruokottomissa vitseissä, jotka nekin on keräilty ja luokiteltu huolellisesti (esimerkiksi Gershon Legmanin vanha ”Rationale of the Dirty Joke”, 1968), merkilklisen, freudilaisittain silmiinpistävän yleinen hauskuuden aihe on se, että jonkun munat jäätyvät ratakiskoon kiinni.

Matti Kuusen kokoelmassakin on tällainen kukaties naista halveksiva kastraatioteeman juttu kirvulaisesta isännästä, joka sai kolme toivomustaan toteen pelastamaltaan ihmeolennolta. Isäntä toivoi, että hänelle kasvaisi samanlainen vehje kuin tuolla hevosella tuolla vainiolla. Pöksyihinsä kurkistettuaan hän puuskahti: ”Tamma!”

Hyvään vitsiin liittyy kumman usein jotain järjenvastaista, absurdia. Halsti mainitsee muistelmissaan lukuisin hienojen ja vielä useamman hyytävän anekdootin joukossa näkemänsä tapauksen. Autosotamiehen, joka kuunteli aikansa Petsamon maantiellä perässään omasta mielestään liian pitkään ja pahassa pölyssä ajaneen saksalaisen ratsuväenkenraalin raivoamista ja sanoi sitten seurueeseen kuuluneelle suomalaiselle yhteysupseerille: ”Sano kuule tuolle hullulle, että ampua se ei uskalla, tiineeksi se ei mistä saa ja huutoa minä en pelkää.”