Ikitie I

Mietin usein, eikö tuolle Antti Tuurille mikään riitä. Siitä vallitsee yksimielisyys, että hän kirjoittaa ehkä paremmin kuin kukaan. Silti kohta menee 50 kaunokirjallisen teoksen raja rikki, ja kaikki muu siihen päälle.

Löytyi se selitys. Tuurilla on myös kansainvälistä kuuluisuutta, mutta viime vuosina hän tuntuu vängällä menneen aiheisiin, jotka herättävät ulkomailla vain kummastusta ja joista jää jokin olennainen – suomalaisuus – väkisin välittymättä. Ainakin Ranskassa ja englannin kielen alueella romaaneissa kummallisuus ja konstailu on tapana katsoa ansioksi. Tuuri välttää sellaista johdonmukaisesti. Kautta maailman aforistiset kärjistykset ja vitsikkäät heitot ovat suosiossa. Lukijan arvellaan saavan sellaisesta mielensä hyväksi. Niitäkään Tuurilla ei ole. Ei ole sattuma, että hän on suomentanut islantilaisia saagoja. Jo ennen siihen ryhtymistä hänen otteessaan oli paljon samaa, vähällä sanomista. ”Poltetun Njalin saaga” on maailman parasta kirjallisuutta eikä ”Egil Kalju-Grimrinpojan saaga” jää jälkeen. Outoa että ”Snorri” tuntui ja tuntuu edelleen näihin verrattuna pitkästyttävältä.

Nyt ”Ikitiessä” on kirjoitettu luultavasti ensimmäisen kerran romaaniksi suomalaisen miehen todellinen siipiväli, joka on hurjempi kuin kukaan haluaisi uskoa. Tuo piirre saattaa olla pohjalaisissa muita paremmin näkyvissä. Vitsien ja veisujen ja uhon alla on hirvittävää ahdistusta, toisaalla herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Nämä kuuluvat yhteen.

Päähenkilö on sama Jussi Ketola Kauhavalta kui ”Taivaanraapijoissa” ja ”Kylmien kyytimiehessä”. Nyt hänellä on kärsittävänään muilutus ja kahdeksan vuottaa Karjalan autonomisessa tasavallassa.

Tarkkaan katsoen Tuurin pohjalaisissa on vahvalti taipumusta mystiikkaan. Kirjoittaja viestittää siitä romaanihenkilöillään, joilla on erikoisia mieltymyksiä, kuten Ketolalla, joka on kuunnellut Matti Kurikat ja Pekka Ervastit eli utopiasosialismia ja teosofiaa ja päätynyt itse onnettomuudekseen pasifistiksi, joka ei suostu ottamaan asetta käteensä. Kirjoissa ei ole pohdintoja olevaisen lähemmästä luonteesta.

Antti Tuuri on nykyajassa poikkeuksellinen kirjailija. Hän ei näytä kirjoittavan lainkaan itsestään, ei edes purkavan toiveitaan tai kaunojaan. Tässä asiassa hän on modernistien, etenkin kaimansa Hyryn kaltainen. Tuon piirteen näkee helposti vertaamalla Ketolaa esimerkiksi ”Surmanpellon” päähenkilöön, joka piirtää kansalaissodan pikkukaupungissa vartiomiehenä kouluvihkoonsa funktioiden kuvaajia, ”jotka ovat tosia”. Ketolaa ei kiinnostaisi, mitä funktio ja kuvaaja tarkoittavat. Pohjanmaa-sikermän monet henkilöt ovat harmillisen tuttuja vouhottajia. Tuokin miestyyppi on sangen kaukana kirjailijasta itsestään; hän oli jo pikkupoikana jotenkin jäyhä ja asiallinen.

Tuurin sävellaji on virsien ja kansanlaulujen lyyrinen molli. Hänen parhaat romaaninsa päättyvät sulkeutumalla. ”Ikitiessä” viimeinen kohtaus on näennäisesti aivan arkinen, mutta kahdeksan vuoden kauheuden jälkeen päähenkilö, jolta on Neuvostoliitossa viety yksin nimikin, on sovinnossa itsensä, läheistensä ja maailman kanssa.

Tuurin tapana on katkaista lause pudottamalla. Tässä hän on toteuttanut tyylinsä myös romaanin rakenteessa. Lopun seesteisyyttä, Petroskoin seudulta karkuun pääsemistä ja Lapuan väkivaltaliikehdinnän rauhoittumista leikkaa vuosiluku: 1938. Se oli monille ikuisen rauhan aikaa.

Nämä suuret romaanit eivät ole sotakirjoja eivätkä siirtolaisromaaneja. Ne ovat perusteltuja kuvauksia ihmisen uskomattomasta hulluudesta ja hyväuskoisuudesta. Sellaista on vaikea kirjoittaa asettamatta itseään toisia viisaammaksi. Romaanitaiteeksi nimitetään juuri sitä, että uskottavasti kuvatut tapahtumat puhuvat puolestaan, eikä kertoja ole aihetta kommentoida.

Sama koskee tyyliä, tässä tapauksessa niukkuutta. ”Hyvä kirjoittaja” heiluu häiritsevästi projektorin ja valkokankaan välissä. Hyvä kirjailija järjestää ikkunan oikeaan paikkaan ja pesee lasin. Lukijan asiana on nähdä.

Koska Tuuri on intohimoinen moralisti tai oikeastaan eetikko, mieleen tulee tietenkin Albert Camus. Camusin suppeassa tuotannossa ei ole yhtään hyvää lausetta, paitsi kaikki. Hän kirjoitti sen, mitä hänellä oli sanottavaa, eikä yhtään enempää. Jos Tuuri saisi Nobelin, mikä ei ole mahdotonta, hän voisi pitää juhlaesitelmän samasta aiheesta kuin Camus, kuolemanrangaistuksesta. Ehkä hän lisäisi, ettei tiedä, onko kuolema rangaistus, vaikka se odottaessa tuntuu siltä.

   [...]