Edwardson II

Outoa ettei ”Hamletin” yhteydessä yleensä mainita, mitä siinä ei ole – Jumalaa. Sanan ”jumala” mainitaan muutaman kerran, mutta ei kristillisenä Jumalana.

Tämä näytelmä ja Don Quijote ovat ensimmäiset jumalattomat suurteokset. Romaani on jumalattomuuden taidetta. Saa miettiä aikansa ennen kuin keksii esimerkin hyvästä, suuresta romaanista, joka olisi uskonnollinen, saati kristillinen. (Hyviä pieniä romaaneja muistaa heti – Per Lagerkvist, Waltari.)

Hamletissa rikoksen selvittäjä on seuraavan rikoksen mahdollinen tekijä. Kuninkaan surmasi tämän veli; prinssi miettii, tappaisiko murhamiehen vai itsensä. Sama teema on jatkunut dekkareissa kauan – häilyvä epätietoisuus perusteista. Hamlet kysyy, kuka minä olen. Kuka on Tanskan Hamlet.

Sama asia on epäselvä muun muassa Edwardsonin poliisille, jonka nimi on Winter. Hänen keskittymisessään surmantekoihin on jotain sairaalloista.

Dekkarissa tuo on niin tavallista, ettei sitä huomaa ihmetellä. Tuntemani oikeat väkivaltarikosten selvittäjät eivät ole taiteilijoita, joiden pitäisi mielestään lunastaa itsensä jokaisella työtehtävällä. Ellei murha selviä, ei voi mitään. Mennään syömään ja illalla kotiin.

Olen esitellyt tai istunut tuomarina parisataa henkirikosta. Yhdessä vaiheessa niitä oli päässyt korkeimmassa oikeudessa kasautumaan. Muutamat olivat vaikeita. Joissakin oli oikeudellisia ongelmia. Ainoakaan ratkaisu ei jäänyt painamaan mieltä. Ongelmat olivat tenttikysymyksen tyyppisiä – tahallinen teko vai tuottamus. Se on klassinen ongelma. Rikosoikeudellisten kollegojeni harmiksi sanon, että en ole erikoisen kiinnostunut tahallisuuden teorioista. Tuomioistuinten käytäntö on kehittynyt yksityiskohtaisesti, ja poliisi uskotaan. Ehkä tuomioistuimilla on vieläkin se virhe, että silminnäkijätodistajia uskotaan liian herkästi. Viime vuosikymmenien tutkimus osoittaa vakuuttavasti, ettei kognitioon voi luottaa. Kuten Edwardson sanoo jossain kirjassa, todistajan näkemänä alimittainen, harmaatukkainen ja köyry murhamies osoittautuukin todellisuudessa lähes kaksimetriseksi vaaleatukkaiseksi atleetiksi.

Dekkari on protestanttisten maiden perinne. Niitä luetaan ja kirjoitetaan toki jossain määrin myös katolisissa maissa, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin pohjoisempana.

Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa myös poliisiorganisaatio on outo – on toisaalta santarmeja tai karabinieereja, toisaalta poliiseja. Sama ongelma kuin Venäjällä. Ranskan kuuluisin poliisi. komisario Maigret muuten on harvinaisen vapaa uskonnosta ja metafyysisistä pohdinnoista, eikä häntä liioin johda oikeudentunto. Useassa tarinassa hän päästää jo kiinni saamansa rikollisen pakoon, pelkästä inhimillisyydestä. Se että laki sanoo jotain kiinnostaa häntä vähemmän kuin mahdollisimman iso kolpakollinen kylmää olutta.

Protestanteista tulee hyviä ateisteja. Joskus heistä tulee Hamletin kaltaisia henkilöitä, jotka ottavat Jumalan tehtävät: ollako vai ei olla. Edes välttävän hurskaalle kristitylle tuossa ei ole mitään kysymistä: olla. Jumala kääntää selkänsä ja kätkee kasvonsa myös vanhurskailta, ja joskus hän on Paha Jumala, jonka tekemisiä ei voi käsittää. Raamatussa on tästä aiheesta kokonainen kirja (Job), ja oli tämän Jumalan suhtautuminen poikaansakin lievästi sanottuna omituinen.

Yksi ruotsalaisdekkarin suuren suosion ja korkean tason syy saattaa olla kätketty tendenssi. Politiikka meni pahasti reisille; usean vuosikymmenen suuret nimet, kuten Jan Myrdal, ja itse asiassa myös hänen vanhempansa Alva ja Gunnar, osoittivat mutkikkaan tien ei-minnekään. Jan Myrdal kannatti Stalinin toimintaa, Kiinan kulttuurivallankumousta ja kannattaa edelleen Pol Potin toimintaa Kamputseassa, jossa hän vieraili useita kertoja kansanmurhan aikana ystävyysseuran edustajana.

Kätketty tendenssi voi olla tolkuttoman sallivuuden tuhoisuus. Sallimista on kahta lajia. Sallittakoon Myrdalin julistaa kauhistuttavia mielipiteitään. Mutta älköön sallittako yhteisön toiminnan turvaajien, siis poliisin, alasajoa maassa, jossa sekä ministeri että kadun mies saavat tasa-arvoisesti pelätä turvallisuutensa, jopa henkensä puolesta.  Tuota taustaa vasten hiukan harmaa mutta kaaosta vastaan kamppaileva komisario voi olla lohdullinen hahmo, etenkin Edwardsonin Winter, joka kuuntelee autossaan John Colttranea ja osoittaa Skotlantiin sijoittuvassa kirjassa perehtyneensä epäuskottavan hyvin sarjamurhaamisen sieluun – joka on tietysti Shakespearen Macbeth ja hänen korkea-arvoinen puolisonsa.