Edwardson I

Kyllä Åke Edwardson on omaa luokkaansa pohjoismaisessa dekkarikirjallisuudessa. En suosittele kenellekään hänen kirjojaan. Ne ovat epäkansanomaisia eli vaikeita. Kovakorvaiset löytävät luettelon näistä kirjoista Wikipediasta tai Helmetistä ja niteitä kaupoista ja kirjastoista toisella kotimaisella ja hyvin ulkomaisella riikinruotsilla.

Vastaan etukäteen kommentoijille, jotka kertovat aloittaneensa Edwardsonin kirjan ja kyllästyneensä kesken: juuri se on tarkoitus.

Samalla ilmoitan muuttaneeni mielipidettäni. Vaikka salapoliisi- ja poliisiromaanit ovat nykyisin enimmäkseen valuneet viihteeksi, ne ovat kuitenkin kertomakirjallisuuden eli proosan kantamuoto. Etäisemmät sukujuuret ovat kreikkalaisessa murhenäytelmässä. Oidipus jo tiukkasi sokealta runonlaulajalta murhaajan nimeä. Selvittämätön murha aiheutti ruton Ateenaan. Minun ja Siiralan mielestä Freud olisi voinut ottaa vaarin tästä Oidipuksen kohtauksesta. Se seksijuttu oli ymmärrettävä väärinkäsitys.

Sekä Don Quijote että ennen kaikkea Hamlet ovat dekkareita.

Ensin mainittu on väkivaltaviihdettä sankarin ja hänen apulaisensa selvitellessä, mikä on hirviöiden maailmassa totta, ja jälkimmäinen on tyylipuhdas murhamysteeri: kuka surmasi kuninkaan.

Hamletin lukeminen on vielä vaikeampaa kuin sen katsominen näyttämöllä tai valkokankaalta. Hamlet on kognitiivinen nero. Näytelmän dramaturgia on toteutettu käsittämättömällä taidolla. Jokaisen kohtauksen kulissina on maailmankaikkeus, jokainen repliikki vie eteenpäin toimintaa ja jokainen vastaus herättää kymmeniä kysymyksiä. Näytelmä näytelmässä on kirjallisuudenhistorian toistaiseksi ainoa – ehkä Markuksen evankeliumin ohella - täysmittainen toimiva metafora.

Metafora on se syy, miksi lakimiesten ja insinöörien on niin vaikea ymmärtää selvää kieltä. Lakimiesten oma puhe vilisee vanhan runousopin luettelemia kielikuvia. Silti he uskottelevat muillekin, että ”taiteellinen” kieli olisi jotenkin epätarkkaa, kun asia on päinvastoin. Hioutunut kieli, etenkin runous, kykenee joskus välittämään jotain. Palikkakieli, jota lakimiehet itse kirjoittavat, on yhtä ilmaiseva kuin huojuva halkopino navetan seinuksella.

”Riistää henki” sisältää kaksi metaforaa. Riistäminen tarkoittaa rajua tempaamista. Henki tarkoittaa hengitystä (”henkeni salpautuu”). Hengen riistäminen tarkoittaa kuitenkin tappamista. Se on hyvä metafora, se sisältää myös asiayhteyden. Se viittaa törkeään ja tahalliseen väkivaltaan. Olisi outoa sanoa, että syöpä riisti hengen mieheltä.

Lakimies kirjoittaa ”vilpittömässä mielessä”. Ei mieli voi olla vilpitön, ihminen voi. Lisäksi vilpitön mieli ei tarkoita vilpitöntä mieltä. Sitä ei selvitä lääkäri, koska se tarkoittaa huolellisuusstandardia – ei tiennyt eikä ollut velvollinen ottamaan selvää. Henkilö, joka ostaa Malmin pimeydessä kultakellon tuntemattomalta mieheltä, ei ole vilpittömässä mielessä ja joutuu siten palauttamaan vastikkeetta kellon omistajalle, jolta se oli viety rikollisesti.

Kognitiivinen tarkoittaa ihmisen kykyä informaation prosessoimiseen eli muokkaamiseen. Siihen kuuluu havaintojen teko, niiden arvioiminen ja suhteuttaminen ja siten ongelmien ratkaiseminen. Dekkarit ovat tarinoita kognitiosta. Niiden perinteeseen kuuluu järjestelmällinen havaintojen tekeminen ja siten signaalin erottaminen kohinasta eli jotain tarkoittavan merkin tunnistaminen merkityksettömien havaintojen tiheiköstä.

”Hamletin” murhajuttu selviää nopeasti kun surmatun haamu on käynyt kertomassa sen. Japanilaisessa vanhassa kirjallisuudessa on käytetty samaa keinoa (Rashomon). Surullista etteivät poliisi, syyttäjä ja tuomari osaa nykyisin manata vainajan henkeä kuultavaksi ratkoessaan hämäriä tapahtumasarjoja.

Murhilla on iso asema muinaisdekkareissa. Skandinaavisessa mytologiassa surmansa saa Balder ja ampuja on Loke, Kalevalassa käy köpelösti Lemminkäiselle; tutkimukset on ulotettava Tuonelaan asti, tai ainakin Tuonelan joelle.

Kalevalassa on mielenkiintoinen piirre. Tavallisimmin juonta kannattelee taikakalun (Graalin malja) etsintä. Kalevalassa etsitään salasanoja. [jatkuu…]