Suomennos II

Olemme eläneet Suomessa niin kauan ilman sidottua mittaa, että myös opettajat ovat unohtaneet, mistä on kysymys. Kun lyriikka hoipertelee löysän sanomisen suossa utuisten kielikuvien alla, rokkarit ovat korjanneet saaliin ja ansainneet suosion.

Juice Leskinen oli Suomen paras runoilija ja Eppu Normaali ja Gösta Sundqvist ja Jukka Virtanen ja Veksi Salmi ovat runouden suuria nimiä.

Nyt WSOY on pitänyt kiinni siitä, että Shakespearessa kaikki runo käännetään mittaan.

Kolmas noita: ”… marjakuusisilpun tein / kun pimennys kuun valon vei; juutalaisen maksan perään / heitän turkkilaisen nenän, / tataarilta laitan huulet, / padan porisevan kuulet; / huora lapsen ojaan heitti, / kuristi ja multaan peitti; / lapsen sormen pataan heitän, / siinä kiehutan ja keitän; / limaiseksi keitto muuttuu, / pukin sappi vielä puuttuu…”

”Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.”

Kalevalamitan teoria on kokenut monta vaihetta. Selitykset perustuvat liiaksi latinan runomittoihin, joiden tulkinta puolestaan perustuu osittain arvailuihin.

Suomen mitallinen runous sai surmansa, kun Jylhä ja Sarkia kehittivät mitat virheettömäksi. Kun virheet poistettiin, runoihin ei enää nähnyt sisään.

Rossi käyttää puolisointua ja rikkoo tarvittaessa rytmin, koska sointi on pääasia ja sisältö heti sen perään. Se ei ole tärkeää, seuraako mitta jonkun kuivettuneen käppänän päähänpistoja.

Jos Macbeth tuntuu rajulta, suosittelisin kesälukemiseksi Kalevalaa. Se sitten on mahdottoman hyvä kirja. Se on jännittävä, vitsikäs, romanttinen, selkeä ja arvoituksellinen. Se on osa meidän synnyinmaatamme, koska sen ja Kantelettaren kielestä on oikein ja väärin siirtynyt puheeseen niin paljon.

"Terve, kuu, kumottamasta, / kaunis, kasvot näyttämästä, / päivä kulta, koittamasta, / aurinko, ylenemästä!” – Yrittäkääpäs lukea tuo TAta TAta TAta TAta niin kuulette, ettei se niin mene. Pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla ja sivupaino kolmannella. Viimeinen säe on ”virheellinen”. Näyte on osa hymniä, jollaisesta Schiller olisi ollut ylpeä (”Freude, schöner Götterfunken” eli Beethovenin 9. sinfonian finaalin lauluosuus menee ”kalevalamitalla”).

Yksi mestarillisimmista runoista on Kantelettaresta:

”Kun mun kultani tulisi, / Armahani asteleisi,

Tuntisin ma tuon tulosta, / Arvoaisin astunnasta,

Jos ois vielä virstan päässä, / Tahikka kahen takana.

Utuna ulos menisin, / Savuna pihalle saisin,

Kipunoina kiiättäisin, / Liekkinä lehauttaisin;

Vierten vierehen menisin, / Supostellen suun etehen.

Tok mie kättä käpseäisin, / Vaikk' ois käärme kämmenellä;

Tok mie suuta suikkajaisin, / Vaikk' ois surma suun eessä;

Tok mie kaulahan kapuisin, / Vaikk' ois kalma kaulaluilla;

Tok mie vierehen viruisin, / Vaikk' ois vierus verta täynnä.

Vaanp' ei ole kullallani, / Ei ole suu suen veressä,

Käet käärmehen talissa, / Kaula kalman tarttumissa;

Suu on rasvasta sulasta, / Huulet kun hunajameestä,

Käet kultaiset, koriat, / Kaula kun kanervan varsi.”