Suomennos I

’Parnasso’ on tehnyt suuren numeron WSOY:n ennen pitkää valmistuvasta Shakespearen näytelmien suomennosten sarjasta. Katsokaa esimerkiksi booky.fi –verkkokaupasta tai kirjastojen Helmet-tietokannasta. Nopea kikka: hakuruutuun ”shakespeare wsoy” niin pääsette kerralla lukemattomista alkukielisistä ynnä muusta. Mukaan tulee tosin hämärä WSOY:n nide, jonka takakannessa mainostetaan ”action-pläjäystä”. Aivan totta. Puhe on Kuningas Learista ja Macbethista.

Olkoon tuo esimerkki siitä, miten Shakespearea ei pidä lähestyä.

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa Matti Rossista henkilönä. Olen tavannut hänet onneksi vain muutaman kerran, mutta kuullut sitäkin enemmän. Arvelen, ettei tällä tänäkin päivänä Suomen kommunistiseen puolueeseen kuuluvalla jääkärikapteenin pojalla ole paljon ystäviä. Ainakin hän on tehnyt parhaansa tuhotakseen oman ja monen toisen onnen.

Ja nyt työnnän hänet varovasti pitkällä kepillä esimerkiksi. Vaikka kirjoittaja olisi ihmisenä millainen törky, sen ei tarvitse näkyä hänen tekstistään.

Matti Rossi on suurenmoinen suomentaja, ja uudessa Shakespeare-sarjassa  hän esittelee ihmeen, joka on Suomessa koko vuosisadan kirjallisuuden merkillisimpiä. Nuo suomennokset kuuluu nostaa parhaiden alkuperäisteostemme rinnalle. Ne ovat suuria klassikkoja.

Työssä on ollut mukana monta muutakin etevää kääntäjää, mutta Rossin veroisia ei ole olemassa.

Paavo Cajander oli ihmeellinen mies. Hänen yli 100 vuotta sitten tehdyt suomennoksensa viehättävät vieläkin, mutta niiden lukeminen on työlästä. Kieli on kerta kaikkiaan kulkenut toiseen suuntaan. Jylhä ei itse asiassa onnistunut suomennoksissaan eikä Eeva-Liisa Manner senkään vertaa-

Rossi on opiskellut Shakespearea sekä muodollisesti että käytännössä niin ettei esimerkiksi Pentti Saarikoskesta, joka teki etenkin ”Odysseaissa” hienoa työtä, voi puhua samana päivänäkään. Pentti ei oikeastaan osannut kreikkaa eikä useinkaan jaksanut uppoutua tutkimuskirjallisuuteen. Hän oli muuten itse samaa mieltä tästä asiasta. Puhuimme siitä hänen kanssaan. Arvostelin ”Odysseain” Parnassoon ja vertasin sitä alkutekstiin rivi riviltä. Rossi sitä vastoin tietää tarkoin, mitä tekee, ja mitä ansoja viattoman näköisiin riveihin sisältyy, mutta käsittämättömällä tavalla tämä suuri tuntemus ei edes kuivata hänen kieltään eikä kekseliäisyyttään. Shakespeare on villi, arvaamaton, julma, rikas kuin maailma.

Rossi ja Shakespeare, jotka ovat ehkä sama henkilö, kirjoittavat

”Macbeth: Tuskin enää muistan miltä pelko maistuu.

Oli aika, jolloin kylmenin, kun joku huusi yössä;

ja kun kuulin julman sadun. Tukka nousi pystyyn

itsestään kuin elävä. Nyt olen läkähtyä vereen…

Seyton: Teidän korkeutenne, kuningatar on kuollut.

Macbeth: Miksei kuollut myöhemmin,

kun sille sanomalle koittaa sopivampi aika…”

Järjen nimessä Shakespearen lukemisen pitäisi olla mahdotonta. Kieli on niin vanhaa ja vaikeaa, että todellisuudessa englantia äidinkielenään puhuvat eivät ymmärrä sitä edes välttävästi – monet vain luulevat ymmärtävänsä. Shakespearen kääntämisen pitäisi olla mahdotonta, koska hän loi, kirjaimellisesti keksi itse näyttämön proosan ja runot (ja sitten joutohetkinään kirjoitti maailman hienoimmat sonetit).

Silosäettä oli käytetty aikaisemmin, muta Shakespeare kehitti sitä käyttäen ikään kuin uuden generatiivisen kieliopin. Kömpelöstä mallista tuli ehtymätön, rajat rikkova virta. ’Parnasson’ esseessään Rossi kertoo, että hän haki mallin kalevalamitasta. Näin on.  [Jatkuu…}