Oikeusgangsteri ja ne muut

Se erehtyi, joka luuli, että viime päivinä on harrastettu vain helteistä lepertelyä oikeudellisista aiheista.

Sen tähdennyksen nostan silti erikseen esiin, että kommenteissa käyty keskustelu asunto-osakkeen kohtaloista on sisältänyt väärinkäsityksiä. Laillinen omistaja voidaan ”häätää” eli hänen huoneistonsa voidaan ottaa määräajaksi yhtiön hoitoon vakavan väärinkäytöksen vuoksi. Tavallisimmin syy on jatkuva yhtiövastikkeen laiminlyömien. Osakkeen lunastaminen ostajan nenän edestä, tämä ennen ”mustalaispykäläksi” mainittu, on laillista, jos yhtiöjärjestyksessä on tällainen säännös. Ne ovat suhteellisen tavallisia. Lunastaja joutuu maksamaan osakkeesta saman hinnan, jota sivullinen on tarjonnut siitä. Samantapaista lunastus menettelyä käytetään myös eräissä julkisin varoin rahoitetuissa asunnoissa.

Siis tässä puhutaan kahdesta eri asiasta.

Kolmas asia.

Esitän kysymyksen, jota en tiedä lakimiesten tehneen. Ovatko oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen virat nykyisellään tarpeellisia?

Kommenteista olen huomannut, että valistunutkaan lukijani ei välttämättä tiedä perussääntöä. Oikeuskansleri ja oikeusasiamies eivät voi muuttaa virheellisiä eli lainvastaisia ratkaisuja. Molemmat tutkivat kanteluita, ja jos he tulevat siihen tulokseen, että lakia on rikottu, seurauksena voi olla syyte asianomaista virkamiestä vastaan yleisessä tuomioistuimessa.

Sittenkään ei ole kirkossa kuulutettua, että tuo virheellinen ratkaisu muuttuu. Voi olla, että esimerkiksi lain säätämä määräaika on kulunut umpeen.

Kansleri ja tämä hänen kaverinsa eivät voi muuttaa tuomioistuinten eivätkä hallintoviranomaisten päätöksiä.

Järjestelmä on peräisin vuoden 1919 hallitusmuodon ajalta. Virkamiesten menettelyn laillisuuden seuraaminen oli iso asia. Oikeuskanslerin erikoistehtävä on opastaa ja ojentaa valtioneuvostoa. Järjestelmän toisen pilarin, eduskunnan, suojissa istuu oikeusasiamies, jonka tehtävät menevät osittain päällekkäin oikeusasiamiehen kanssa.

Ei ole ajateltavissa, että maassa olisi ”kansantribuuni”, joka suoraan oikoisia vääryyksiä. Mutta toisaalta – nämä etevät laintuntijat eivät yleensä koskaan tartu asiaan omasta aloitteestaan, kun jokin lainsääntöasia tai tuomioistuimiin liittyvä ilmiö on panossa täyttä päätä kiville.

Molempien toimintakertomukset ovat hiukan masentavia. Muodollisuuksia, pikkuasioita, nyppimistä.

Monilla vähemmistöillä on oikeuksiaan valvomassa erilaisia valtuutettuja ja asiamiehiä. On lapsiasiamies. On vähemmistövaltuutettu. On tietosuojavaltuutettu. Vain enemmistö on aivan vailla sellaista väylää, jota käyttäen merkittävän asian voisi saada liikkeelle.

Tässä esitetty moite johtaa  siihen, jos mihinkään, että sekä hallinnon että tuomioistuinten virkamiehet torjuvat ajatuksen jyrkästi ja selittävät pystyvänsä hoitamaan homman kuten ennenkin.

Mielestäni suhteellisen vähäisen lakimäärän hevoskärryillä ja kiskokulkuneuvoilla toimiva yhteiskunta oli jotain aivan toista kuin nykyinen. Me emme enää tarvitse auktoriteetteja, mutta sen sijaan tarvitsemme informaatiota ja edustajia, jotka kykenevät löytämään tiensä informaatioviidakossa.

Ajattelemani muutos olisi perustuslain tasoinen. Mutta on meillä muutettu hiljan syyttäjälaitoskin niin että valtion- ja valtakunnansyyttäjät toimivat ajoittain tehokkaasti. Ja meillä on monien kuohuttavan vääränä pitämä järjestelmä, jossa oikeusministeriö hallinnoi tuomioistuinlaitosta, vaikka sen pitäisi olla itsenäinen.  Kuka valvoisi tuomioistuinlaitosta ja kuka muu kuin eduskunta pitäisi silmällä oikeusministeriötä?