Kade

Muistan oikein hyvin varhaisen kateellisuuskohtauksen. Siihen ei liittynyt kiukkua vaan ehkä hämmennystä tai surua.

Talossa asui vuokralla perhe, joka oli tullut Amerikasta. Niin sen muistan. Voi olla että isä oli tullut Amerikasta. Hän oli lyhyen aikaa rehtorina, kaljarehtorin jälkeen.

Pojalla oli nallipyssy, joka oli muotoiltu oikean lännenmiesten revolverin näköiseksi. Se oli aivan uskomatonta.

Kai me muut noin 80 kersaa eli vakiojoukko osoitimme ihailua ja kai joku varmuuden vuoksi vähättelikin, sillä ainahan joukossa on arvonkieltäjiä. Tämän himotavan esineen omistaja kuitenkin otti ja paiskasi aarteen Kauhavanjokeen, pyörähti kantapäillään ja poistui.

Muuta en hänestä muistakaan.

Mietin yökaudet, että pystyisinköhän kaivamaan lapiolla joelle ( leveys n. 25 m. siinä Ranta-Karin kohdassa) uuden uoman ja johdattamaan vedet sen kautta niin että saisi sen  nallipyssyn kuivilleen jääneestä osasta käsiinsä.

Ehkä suunnitelma alkoi tuntua epärealistiselta. Kauan se pyöri mielessä. Nyt sitä miettiessäni käsitän, että olen edelleen kateellinen. Ehkä sellaisen nallipyssyn saisi lähimmästä kaupasta, mutta tuskin sitä asiaa kunnian kukkulalla, että omistaa jotain sellaista, mikä saa toiset läähättämään, ja sitten menettelee täysin välinpitämättömästi, koska onhan tätä, tavaraa.

Eleessä oli jotain samaa kuin tehtailijalla, joka oli viimeinen Härmän häjy. Isäni sai puolustaa häntä käräjiltä milloin mistäkin tempauksesta ja muistelen, että hän olisi kuollut varhaisessa keski-iässä.

Juhannusta juotaessa Evijärvellä hänen huvilallaan joku vieraista oli kumminkin örissyt, että muuten hyvät juhlat, mutta kokko puuttuu. Tehtailija riemastui, että ei puutu kauan, karhasi vieraat sivummalle, kaatoi peräprutkun bensat pitkin ja huitaisi lavittalla palavan öljylampun katosta. Kohta huvila paloi komeasti ja tehtailija kysyi notta kelpaako.

Häntä syytettiin yksin teoin tehdyistä murhapoltosta ja vakuutuspetoksesta, ja muistelen, että syytteet menivät nurin, koska huvila oli vakuuttamaton ja vieraat oli vasiten ajettu järveen ennen ”kokon sytyttämistä”.

Kauan myöhemmin luin sosiologiasta, että Vancouverin seudun intiaaneilla oli perinne antaa pois arvokkain omaisuutensa tai jopa tuhota se hankkiakseen asemaa ja arvonantoa. Antropologiassa ainakin F. Boas kai kuvasi tätä ja voi olla, että seremonian nimitys on ”potlatch”.

Itse olen pitänyt pohjalaisia aina intiaaniheimona, oikeastaan useana intiaaniheimona.

Tiistejoella oli nuoruusvuosinani näkyvä näyte kauniista kateudesta. Yhteen taloon oli todella pitkä koivukuja, ainakin 50 paria koivuja. Tämä kävi naapurin luonnolle, hänellä kun oli selvästi lyhyempi koivukuja. Ja niinpä hän meni, hankittuaan asiaan kuuluvilla juomilla virvoitusta, ja kaatoi justeerilla pitkän pätkän sen toisen naapurin koivukujan puista, toiselta puolen tietä, niin että näky oli todella omituinen.

Siitäkin asiasta käräjöitiin eikä siihenkään löytynyt herrojen kirjoista kunnon nimikettä eikä rangaistusta, tavallinen vahingonteko vain.

Pisimmälle halussaan osoittaa mahtia ja herättää kateutta meni yksi tietämäni nuori mies, joka löi vetoa ja joi matkustajakodin portailla koko pullon pöytäviinaa vetämättä henkeä. Vedon hän voitti, mutta toisaalta henki meni. Akuutti alkoholimyrkytys.

Tarkoitus toteutui. Asiasta puhuttiin ja puhutaan siis vieläkin, tässä.