Pihtaajatyttö

Ei minua täytekakulla kesytettäisi. En oikein pidä makeista leivonnaisista, yleensä en makeastakaan.

Tosin tämän vuoden sensaatio on ollut ulkomaalainen pensasmustikka. Useana vuotena oli käynyt ilmi, että mokomaa kurjaa marjan tapaista ei kannata suuhunsa pistää. Tuntemattomasta syystä tänä vuonna kaupan olleet ovat aivan mainioita. Mustikkamaitoa on mennyt.

Ihmettelin hiukan Heli Karhumäen levyä, joka oli osoitettu isälleni. Hänellä ei ole kuulossa kehumista, joten olen itse kuunnellut äänitettä ”Pihtaritytön katumus ja muita kristillisiä murrekertomuksia”.

En taatusti olisi koskenut pitkällä puullakaan murretarinoihin, en edes kristillisiin, ellen sattuisi tuntemaan Heliä, joka jätti Ilta-Sanomien toimittajan työt ja muutti takaisin Pohjanmaalle. Hän osaa varoa olemasta liikaa heränneitten eli körttiläisten mannekiini mutta on selkeästi mukana siinä avartumisessa, jonka suuri nimi oli jonkin aikaa sitten kuollut Jaakko Elenius.

Minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä arvailla, ymmärtääkö näillä mailla kukaan tällaista Pihtaajatyttöä. Minua tämä hykerryttää. Otsikkotarinassa puhutaan täytekakusta ja todetaan arkisen selkeästi, ettei elämän antimista nauttiminen ole mitenkään sopimatonta tai synti. Siis sellaisista kuin täytekakku.

Tietenkin on selvää, ettei puhe ole oikeastaan täytekakusta.

Aikamoinen taidonnäyte.

Herännäisyys eli körttiläisyys on tietääkseni edelleen leimaava kirkon sisällä toimiva suuntaus. Siihen kuulutaan tai sitten ei kuuluta. Nuoruudessani meitä muita sanottiin suruttomiksi.

Oma taustani on tapakristityn ja pidän siitä tiukasti kiinni. Olen kyllä ollut joskus heränneiden seuroissa, mutta vain puhumassa. Hyvä puheen lähtökohta on ”Sepän kirjan” (”Viimeiset kiusaukset”) muuan kohta: missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova.

Tuo oopperassa tärkeäksi nostettu teos on nimeltään ”Kallis hunajanpisara”, ja Lapualla siitä on julkaistu varmaan lähemmäs sata painosta.

Luulisin ettei vallitseva kulttuurimme tiedä eikä tunnusta, miten paljon meillä on syvällisesti ajattelevia ihmisiä. Esimerkiksi musiikkiväessä kaikki eivät ole samaa mieltä kuin Hannu Taanila, nimittäin ettei Bachin musiikki liittyisi mitenkään erityisemmin uskontoon eikä ainakaan arjen uskoon, saatika pyhyyden tuntoihin ja hartauteen.

Martti Talvelan hienot virsilevyt on julkaissut Herättäjä-yhdistys ja ne on nauhoitettu ja säestetty Lapuan kirkossa niillä suurilla uruilla. Jukka Perko on tehnyt jazz-sovituksia, joissa on mukana heränneille tärkeitä virsiä, kuten ”Oi Kaanaanmaa”.

Ooppera ”Viimeiset kiusaukset” herätti pistopuheita karvalakkioopperasta, ja kansanliikkeen. Jos Joonas Kokkonen olisi kysynyt neuvoa, moni olisi taatusti varoittanut häntä sotkeutumassa niin vanhanaikaiseen ja epämuodikkaaseen asiaan kuin Paavo Ruotsalaisen elämänvaiheisiin.

Mutta Paavo Ruotsalainen liittyy suoraan 1800-luvun alun heränneeseen yksilölliseen valintaan ja vastuuseen, joka sitten osoittautui kehittyvän maan vaiheissa ratkaisevaksi.

Täysin käsittämättömästi nämä Suomen metsien oppimattomat kansanmiehet puhuivat samaa asiaa kuin Berliinissä opiskellut ja opettajansa ohittanut Søren Kierkegaard.  Tertius usus legis. Laki kieltää mutta on kyvytön käskemään neuvomalla. Kolmas lain käyttö on elämä arjessa, tavallisissa ja vaatimattomissa askareissa, pihtaamatta, kuten Karhumäki kiteyttää.