Kohtalokas ylimieli

Otsikko on vaarallisesti unohdetun taloustieteilijä Friedrich A. Hayekin kirjan suomennosvalikoiman nimi. Hayek oli wieniläinen, Karl Popperin kaveri ja sitten Milton Friedmanin opettaja, joka ajautui mustavalkoisuudellaan uusiin vaikeuksiin ja veti perässään poliitikkoja, joista tunnetuimpia olivat kai Ronald Reagan ja Margaret Thatcher.

Itse kannatan edelleen Popperia: tiede on sellaista, mikä osoittautuu myöhemmin vääräksi. Epätiedettä ja valetiedettä eivät virheet heiluttele. Ne eivät ole sellaisesta moksiskaan.

Ruotsalainen Åke Edwardson esittelee kirjassaan ”Maanpäällinen taivas” (2001, ”Himlen är en plats på jorden”) syvästi häiriytyneen pedofiilin tämän omien ajatusten ja taustan kautta. Kuvaus on vaikuttava. Siitä en ole vielä varma, onko Edwardson ainoa Mankellin veroinen. Itse hän kuuluu olevan sitä mieltä ja hylkäävän Stieg Larsonin ja vastaavat roskana.

Nähdäkseni ”todennäköisin syin” –kynnys ylittyy eli virallisen syyttäjän silmissä Edwardson on merkittävä kirjailija. Pidätän oikeuden muuttaa mieleni. Minulla on kohtuullinen nippu hänen kirjojaan, joita en ole vielä lukenut.

Joka tapauksessa onnistuin johdattamaan lukijat harhaan, talvisen vuoren äärelle.

Onko romahtava taloudellinen tilanne ja siihen eräissä maissa, kuten esimerkiksi Suomessa, liittyvä raaka populismi seurausta ylimielisyyden hulluudesta?

Mikä tuokin luulee olevansa?

Kuulimme eilen pelottavan näköisen syöpäpotilaan Raimo Sailaksen tanakkaa tekstiä ja tuulta kaksin käsin syleilevän Esko Ahon puhetta, joka sai kommentoijan kysymään, lieneekö Ahokin tämän blogin lukijoita. En tiedä.

Ja se siitä, koska tarkoitus ei ole vaikuttaa vaan saada selvää. Edwardsonin dekkarin jälkeenjäänyt, mieleltään järkkynyt raitiovaunun kuljettaja ajattelee: ylimielinen. Pitää minua tyhmänä! Vaikka minä olen viisas! Minä kuulen aina ääniä. Ja lapset tulevat mukaani, paitsi sellaiset lapset, jotka ovat tuhmia.

Kirjailijan juoneen syöttämä ajatusrakenne vastaa omia kokemuksiani. Pelottava merkki henkilön vaarallisuudesta on hänen varmuutensa. Ihminen joka on itselleen itsestään selvästi oikeassa ja esittää yhteenvetoja ja ennustuksia ja tulkintoja on jo valmis tarttumaan esineeseen, joka vahingoittaa tai tappaa.

Mitä populismiin tulee, mainitsemassani kirjassa yksi tuollainen väline on poltinrauta, Ruotsissakin lähes tuntematon kapine ja lisäksi kipua tuottavana kielletty.

Aikaisemmin viikolla puhuimme runoudesta, joka ei ole ”sitä mitä ei voi sanoa”. Tänään väitän, ettei sekään ole totta, että nyrkki olisi kielen korvike.

Kieli on väkivallan väline, kuten romaanin poltinrauta, kuten puukko tai pistooli. Se on kielen jatke.

Dekkarit ovat huonompaa kirjallisuutta, koska niissä kuvauksen kohdetta on supistettu ja kerronnan välineitä on vähennetty. Tuo sama koskee muutakin viihdettä. Sanaharkka johtaa hirmutekoon. Totta. Niin käy myös todellisuudessa.

Mutta yhteisten asioiden hoitaminen eli politiikka ja hallinto, tuomioistuimet mukaan luettuna, on yleisesti hyväksytty keino mukiloida ihmisiä pahoinpitelemällä kieltä. Kun sanotaan, että poliitikko tekee väkivaltaa totuudelle, halutaan sanoa, että uhrina on kieli.

Asiasta ovat kirjoittaneet sangen monet, esimerkiksi George Orwell (”1984”)ja Anthony Burgess (”Kellopeliappelsiini”).