Kuin myös

Sen verran minussa on vanhaa verta, että sukulaisten, ystävien ja tuttavien julkinen kehuminen tuntuu kiusalliselta.

Kai Ekholm on kunnon mies, vaikka onkin professori. Pekka Heikkinen on tärkeällä asialla, vaikka onkin juristi. Eilisessä lehdessä, yliössä, he kirjoittavat ehkä hitusen mutkikkaasti tekijänoikeudesta. Mutkikkuus on virkavelvollisuus, koska molemmat ovat Kansalliskirjaston herroja, Kaitsu johtaja. Ja Kansalliskirjasto on entinen Helsingin Yliopiston kirjasto.

Kuten tiedätte, olen pitänyt samoja asioita esillä myös tässä blogissa. Selitys on yksinkertainen. Olemme olleet vuosia yhteistyössä ja keskusteluissa. Vaikka olemme, Ekholm ja minä, puheliaita miehiä, kuuntelemme kumpikin toisiamme.

Luen tuon yliötekstin toisin kuin useimmat muut. Olen yllyttänyt Kansalliskirjastoa ylimielisyyteen, varomattomuuteen ja virkarikoksiin. Nyt näen, että jotain alkaa tapahtua.

Jos Ekholm joutuu linnaan, vaimoni leipoo kakun ja Biltemasta tai K-raudasta järjestyy viila. Tämä on lupaus.

Kaikenkarvaisten viihdejättiläisten lobbaus eli lainsäätäjien taivuttelu onnistuu jatkuvasti niin hyvin, että rikostutkinta olisi paikallaan. Kun päättäjät ovat kuitenkin poliitikkoja, en oikein usko, että he suostuisivat kaventamaan jatkuvasti yleisön eli äänestäjien eli meidän kaikkien toimintamahdollisuuksia ja rakentamaan kaikinpuolisen kyttäämisen yhteiskuntaa ilman tuntuvia vastapalveluja.

Yksi suuri onnettomuus on yleisön ahdas asema. Teosten eli siis kirjojen, elokuvien, musiikin jne. ostajilla ja käyttäjillä ei ole puhemiestä eikä tiedotusvälineitä. Media havahtuu joskus hetkeksi, mutta tarttuu useimmiten äärimmäisyysmiehiin, kuten Ruotsin piraattipuolueeseen. Heidän tarkoitusperänsä ovat kannatuksen arvoisia mutta keinot kestämättömiä. Elämme reaalimaailmassa. Toimintatapojen on oltava tästä maailmasta. Ja medialla on ongelmansa. Vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yle (joihin molempiin nähden olen syvästi jäävi monikymmenvuotisena avustajana) ovat tiedotusvälineiksi ajoittain lähes kunniallisia, niillä on muhkea karja omia lehmiä, ayrshireä, herefordia ja kyyttöjä, ojassa.

Yle ei ole taloudellista voittoa tavoitteleva laitos, mutta ellei se suhtaudu erittäin ymmärtäväisesti monopolistien (esimerkiksi amerikkalaisen elokuva- ja musiikkiteollisuuden) toivomuksiin, sen oma toiminta vaikeutuu tuntuvasti.

Kun oikeus informaation saamiseen on perustuslain suojaama siinä kuin sananvapauskin, mielestäni maan julkisimman ja virallisimman vapaakappalekirjaston johtaja on juuri oikea henkilö edustamaan kuluttajanäkökohtaa, tieteen ja tutkimuksen etua ja erityisesti kansallisen kulttuuriperinnön saatavilla pitämistä.

Juuri tähän kirjoittajat viittaavat.  Tekijänoikeuden kingit ovat perinteisesti olleet tekijäpuolen eli edunvalvontajärjestöjen juristeja tai entisiä sellaisia. Myös Jukka Liedes, laajatietoisen virkamiehen perikuva, on entinen Teoston juristi.

Surullisen suuri osa alan tutkijoista harjoittaa mieluummin haureutta samaa sukupuolta olevan välimerkin kanssa kuin  miettii, voisiko tämän tehdä paremmin. Yksi peikko kun on Ekholmin ja Heikkisen mainitsema transaktiokulujen ongelma – tätä menoa jopa Kansalliskirjasto joutuu käyttämään kammottavan suuren osan aineiston tallettamiseen tarkoitetuista käyttövaroistaan jonninjoutavien sepustusten tai tilapäismusiikin tekijöiden metsästämiseen.

Meillä on käsillä tekijänoikeuden kestävyysvaje. Se ei ole kymmenen vuoden päässä vaan päällä kuin ukkonen. Hengessä köyhät riehuvat keskustelupalstoilla ja tiedotusvälineissä. Eilen joku asiantunteva keskustelija sanoi televisiossa, että suomalainen (!) Turun yliopisto perustettiin ennen Amerikan löytämistä. Olettaen että hän tarkoitti Turun akatemiaa, se perustettiin 1640. Tartto, Lund ja Uppsala ovat vanhempia.

En tietenkään kuvittele, että valtakunnanhölmöt ryhtyisivät yleisemmin sivistämään itseään, mutta kyllä niille harvoille on oltava kirjat.