Rehellinen työ

Kotona ei ainakaan estelty, kun tuli puhe kesätöistä. Ollin nopeimpia juoksemaan pakoon, kun äidinisä keräili väkeä esimerkiksi perunannostoon. Luulen ettei työturvallisuus ollut kehuttava, koska muistaakseni 14-kesäisenä tipahdin kaksi kerrosväliä pihan kivitaloa rakennettaessa. Tehtävänä oli kantaa naulaisia betonilaudan pätkiä ylös alas tikkaita, joissa ei ollut kaiteita.

Miesmuoti edellytti kesätöitä. Niistä sai palkkaa, jolla voi ostaa pöytäviinaa. Olin rakennustyömaalla, mutta viinanjuonti jäi, kun reipas ensiyritys todisti oikeaksi painovoimalain. Mikä menee alas, tulee ylös.

Yhden tätini perhe oli asettunut pysyvästi Rovaniemelle. Tädinmies, metsänhoitaja, järjesti kahtena kesänä työtä. Kohtelu oli niin höyliä, että pääsin tukkikämpällä vietetyn viikon jälkeen lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi heille Porokadulle nukkumaan aivan lakanoiden väliin. Oli se juhlaa.

Sodankylän Moskuvaara olli kuin etäinen taivaankappale, vaikka Lapissa olin kyllä kulkenut, tunturissa. Tämä oli metsä-Lappia. Perinpohjaisen linja-autokyydin jälkeen mentiin lossilla, ja taimia istutettaessa nukuimme teltassa. Lähimpään taloon, jonka aitassa pidettiin eräänlaista kauppaan, ei tosin ollut kuin kymmenen kilometriä. Pelkään että elimme limpulla ja voilla.

Muut istuttajat olivat paikallista väkeä. Työ oli raskaan puoleista ja palkka maksettiin istutettujen männyntaimien mukaan.

Olisi kiinnostava tietää, onko maailma muuttunut. Muistan tarkasti, että kolme tulevaa työmiestä ja yksi lukiolainen tulivat toimeen täysin mutkattomasti ja ilman irvistelyjä. Minä hyödyin heidän osaamisestaan ja ruumiinvoimistaan ja opetin heille vastavuoroisesti ruokottomia vitsejä ja rivoja lauluja.

Toisena kesänä – vai oliko se ehkä sama kesä – olin mehänhoitaja Timosen ja mehtäteknikko Miikkulaisen apumiehenä Rovaniemen maalaiskunnan Oikaraisessa. Ensin oli kevyttä työtä lattapoikana, kun metsään punnittiin linjat ja taakuttamisen jälkeen oli vesurilla vedeltävä nurin näkemäesteeksi jääneet puut. Ainoa työkalu oli vesuri, mutta kyllä sillä kaatui nelituumainenkin näre, kun aikansa kalkutti. Joku päivä linjoja kävi katsomassa pari lähitalojen isäntää. Katsoin silmiäni uskomatta, miten lihava ja helposti hengästyvä mehänomistaja löi kahdella iskulla reiden vahvuisen koivun nurin. Tuli mieleen, että tuota joutuu harjoittelemaan kymmenen tuhatta kertaa. Metsäteknikolta opin, ettei näreen oksan katkaisemiseen tarvitse työkalua. Muutaman sormen vahvuinen oksa katkeaa ohuen kepin iskulla, jos osaa lyödä melkein oksan suuntaisesti, ja napakasti.

Tuossakin kämpässä kummitteli ja sielläkin oli tapettu mies. Olin siellä öitä myös yksin, kun tolkun miehet olivat asioilla maalikylässä. Ovi aukesi haasta ja lattialta kuului selvästi askeleita. Saattoi hirvittääkin, mutta ei kyllä itku päässyt. Kämpällä pistäytyneet pitivät ilmiötä itsestään selvänä ja arvelivat, että antaapa kummitella, mutta kun eräällä toisella kämpällä oli vihainen henkiolento, joka paiskoi esineitä pitkin seiniä.

Poltergeistista puhuttua kerroin Järventauksen ja Paulaharjun kirjoista lukemiani tarinoita. Suosiota saavutti kolttien kertomus itsensä pirulle myyneestä papista, joka söi noidanhampaallaan itsensä ylös haudasta kerran toisensa jälkeen, kunnes lapinmiehet keksivät haudata hänet mahalleen.

Tapaus tuli mieleen, kun kävin katsomassa Pielppajärven kirkkoa Inarissa. Että täälläköhän se noitapappi edelleen jyrsii itseään kohti maan keskipistettä.

Lapin virkamiehet olivat omaa lajiaan. Kuulin kaikenlaisia tarinoita Sunkusta (Sundqvist), Willamosta, Walleniuksesta ja itsestään A.E. Järvisestä, joka vielä eli. Olin lukenut hänen kirjansa, joten kävin pyhän kunnioituksen vallassa katsomassa taloa, jossa hän asui tai oli asunut. Toinen pohjattoman kunnioitukseni kohde oli eläinlääkäri Yrjö Kokko, jonka Ungelon torpassa kerran kävinkin hänen kuoltuaan. – Hoidimme erinäisten kirjailijoiden kuolinpesiä  niin että kävin jopa Ilmari Kiannon asunnolla Mariankadulla ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Siinä perukirjassa oli tekemistä, vaikka varoja ei ollut, velkaa kustantajalle taas sitäkin enemmän.

Kansakoulu, kesätyöt, armeija. Onko siinä jumalaton johdatus, että nämä kolme järjestelmää, joissa nuoret miehet oppivat kantapään kautta arvostamaan monenlaista osaamista ja ymmärtämään erilaisuutta, ovat muisto vain?