Hulluudesta

Jos joku luulee, että pidän akateemista tutkintoa tai virkaa viisauden merkkinä, voin laatia listan professoreista, jotka ovat niin täydellisiä idiootteja kuin mikään voi olla tässä epätäydellisessä maailmassa. Voin laittaa oman nimeni ensimmäiseksi.

Kommentoija tunnisti heti eilisen kuvani. Jatkan silti Caspar Davif Friedrichillä: Wissower Klinken eli liitukiiviranta Rügenillä. Friedrich yhdisteli maalauksiinsa osia eri maisemista, kuten muuten myös maisemamaalareista suurin, Cézanne. Kuvassa näkyvät piikkikärkiset muodostelmat romahtivat 2005. Niitä ei ole enää olemassa.  Kuvassa keskellä oleva hahmo ei ehkä ole karhu eikä koira, vaan maalari itse. Hänen hattunsa näkyy. Mitä hän mönkii, sitä en tiedä. Asiasta on kirjoitettu ainakin yksi kirja.

Esimerkkini Saksan romantiikasta ja nerosta, kuten siellä oli tapana sanoa, on Beethoven. Ei ole tullut vastaan henkilöä, jonka mielestä Beethoven ei olisi ollut merkittävä säveltäjä. Taidan kuunnella useimmin pianosonaatteja, joista suosikkini on ”Waldstein”, ja jousikvartettoja, etenkin B-Duuria (Nro 13). Romantiikan sävyisyyteen taipuvaa siipeä edustaa Schubert.

Kun joku sanoo rakastavansa Beethovenia, siirrän hänet mielessäni hullun kirjoihin. Schubertin rakastaminen voi perustua väärinkäsitykseen, koska hänen musiikkinsa on sekä suurenmoisen hyvää että helposti lähestyttävää.

Edellisistä kirjoituksistani voi saada sen käsityksen, että ihastelisin Saksan romantiikkaa. Näin ei asia ole.

Tuo kulttuurikausi ajoi merkillisen tehokkaasti ihmisiä raskasmielisyyteen ja myös sitä vakavampiin häiriöihin. Yksi ja toinen suljettiin hullujenhuoneeseen, kuten Schumann ja Hölderlin. Usea ampui itseään ohimoon. Goethen ”Nuoren Wertherin” esimerkki houkutteli, vaikka väitetystä itsemurha-aallosta ei liene todisteita.

Aika tyypillinen romantikko oli amerikkalainen Edgar Allan Poe, jonka henkistä tasapainoa voi epäillä vahvoin perustein. Silti tai siksi hän oli vielä suurempi kirjailija kuin tiedetään, samaa tasoa kuin henkisen pirteyden perikuva Mark Twain, jonka tuotannosta tunnetaan yleisesti vain pieni osa.

Romantiikkaa seurannutta kulttuurikautta sanotaan epämääräisesti positivismiksi, joka korosti vertaillun tieteellisen tiedon verratonta merkitystä. Tätä uudemman ajan tiedettä oli sitten eugeniikka eli ihmisrodun jalostus lääkäriammattikunnan toimesta, ja sen jälkeen erittäin paljon radikaaleimmin keinoin.

On aiheellista tunnustaa, että samat saksalaiset, siis vastuullisissa tehtävissä toiminut osa heistä, piti rodun jalostamista ja veren puhdistamista tieteellisesti täysin perusteltuina toimintatapoina. Romantiikan (Schopenhauer) ja positivismin mukana tieteellä ei oikeastaan ole moraalia. Moraali, esimerkiksi sellainen ajatus, että heikompia ihmisiä saa surmata noin vain, ei ole tieteellisesti todistettavissa oleva ajatus, joten tiedemies voi sivuuttaa sen.

Esimerkkinä ei oikeastaan tarvittaisi tuota rotuoppia, koska jo ensimmäinen maailmansota oli yksi länsimaiden historian suurimpia katastrofeja, yhtä paha kuin 30-vuotinen sota. Ja sehän oli 30-vuotinen sota, koska näitä kahta maailmansotaa on vaikea olla näkemättä kokonaisuutena.

Kukaties hulluus on ihmisen biologinen ominaisuus. Kukaties kulttuurien yksi toimintamalli on hillitä tai edistää sitä. Tällä hetkellä yli 10 prosenttia yli 6-vuotiaista amerikkalaisista syö psyyken lääkkeitä. Kun psyykkisiä häiriöitä pidetään aivojen kemiallisina häiriöinä, on tietysti pakko kysyä,  ovat ne ilmestyneet vasta muutamia vuosikymmeniä sitten.

Tuon tason muutoksiin menee aikaa. Pituuskasvu korreloi selvimmin ravitsemukseen, ja senkin muutoksiin menee muutama sukupolvi. Miten aivokemia muuttuisi lyhyessä ajassa eli muutamassa tuhannessa vuodessa?

Jolloin kysymys on yksinkertainen ja selkeä: onko hulluus ihmisen normaali olotila ja tavalla tai toisella lajinvalinnassa mukana? Hulluudesta kirjoittaessani ajattelen tässä voiomattomuuteen vaipumista ja hyperaktiivisuutta.