Menehdys

Tutkijat – ensin Ariès, oka on jo kuollut, sitten Vovelle ja sen jälkeen useat – ovat tulleet samaan tulokseen. Suhtautuminen kuolemaan on vaihdellut Euroopassa eri aikoina. Musta surma 1300-luvulla on ongelma. Jopa sairaalloisia piirteitä saanut kuoleman kauhu alkoi raivota selvästi ennen ruttoa (1347). Barokin kuolemanhurmio vaikuttaa sekä maalauksissa että musiikissa. Eilen puhuimme romantiikan oudosta ilmapiiristä. Vaikeasti käännettä sana ”gothic” viittaa noihin tunnelmiin.

Aikakausien muotisairauksista en puhunut. Romantiikan aikana se oli tuberkuloosi.

Sanat kertovat enemmän kuin olisi tarkoitus. Vuosisatoja käytettiin ahkerasti nimitystä ”vainaja”, joka tuntuu nyt jääneen suomen kielestä. En osaa kuvitella, että kukaan sanoisi samaa kuin C.M. Bellmanin leski kuninkaalle runoilijan patsasta paljastettaessa: ”Osasi se vainaa olla vaivalloinenkin.”

Ranskan ”feu” (edesmennyt) liitettynä sukulaisen tai ystävän nimeen oli hellä , kunnioittava.

Nyt kuulen ja luen yhä useammin, että jonkun sukulainen tai tuttava on ”menehtynyt neljä vuotta sitten”. Tarkoitus on sanoa ”kuollut”.

Jos olisin opettaja, pitäisin tuota sananvalintaan virheellisenä. Menehtyminen tarkoitti näihin asti vuotta riutumalla kuolemista. Saatettiin myös sanoa, että lehmä menehtyi suohon. Mutta jos naapurin poika hukkui järveen, sanottiin että hän hukkui järveen.

Pelokkaimmat sanovat nykyisin jopa ”vanha tätini on poistunut keskuudestamme”. Kun siis kysymyksessä on normaali puhetilanne, leimaisin tämän tyylivirheeksi. Siinä tavoitellaan nekrologeissa ennen käytettyä ilmaisua. Olen suosinut samaa itse kyllästyttyäni esimerkiksi kokoukseen: ”Poistun nyt keskuudestanne inhimillisesti katsoen liian varhain.” Joskus olisi tehnyt mieli lisätä: jäänette kaipaamaan valoisaa olemustani.

Sodassa kuolleet ”kaatuivat”. Se ei ole pelkästään kaunokielisyyttä. Kysymys on surmansa saaneista eli vihollistoimin surmatuista. Pommituksissa kuolleet eivät ole kaatuneita, vaan ”uhreja”. Englannissa on käytännöllinen sana ”casualties”. Amerikkalaisille ”kaatunut” on KIA, killed in action.

Suomen termi on varmaan otettu ruotsista, jossa sana on ”stupa”. Ei ole paikallaan kirjoittaa, että Kaarle XII sai kuulan kalloonsa 1718. Hän kaatui, samoin kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Kustaa II Aadolf, joka lähti seikkailemaan sotatantereelle. Kaarlesta tosin on sekin teoria, että kysymyksessä olisi ollut kansalaismielipiteen ilmaus. Siis että ampuja olisi ollut omia. Asiasta on kirjoitettu loputtomasti.

Muistan sen päivän yli puoli vuosisataa sitten, kun minulle selvisi, miksi amerikkalaiset hakkaavat hautakiveen ”RIP”. Olin jo epäillyt, ettei niin monella voi olla samaa nimeä.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että kuolinilmoituksissa on edelleen käytössä määre ”rakkaamme”, itse asiassa hyvä oivallus niputtamaan keskeiset surijat. Sitä vastoin hautausmaiden yleisdemokratisoiminen määrämittaisine hautakivineen näyttää poistaneen kokonaan käytöstä tekstin ”tässä lepää”. Vai joko se katosi sotien aikana? Täytyy tarkistaa.

Kirkkomaamme saivat aivan uuden ilmeen talvisodan takia. On helppo kuvitella, miten mahdotonta olisi ollut ruveta kolistelemaan vanhoja, pappien ja arvohenkilöiden hautoja, ellei jostain olisi tullut suurta yhteisymmärrystä sankarihaudoista. Tietääkseni ne eivät ole missään muualla maailmassa. Kirkon vieressä, mutta meillä melkein poikkeuksetta. Kotipitäjään hautaamiseen viitataan jatkuvasti, mutta tuo kunnan sosiaalista rakennetta ja myös varallisuuseroja jyrännyt muutos ei ole saanut julkisuutta. Kuten ei sekään oudon kaunis tapa, että kaikkien kivet ovat samankokoisia ja sankaripatsaat häveliäästi hautausmaalla. Ranskassa I maailmansodan muistokivet ovat keskellä kylää. Suomi oli sellainen maa, että jokaisella hautausmaalla oli vähintään joku, jonka tunsi tai tiesi.

Tämä kirjoitus oli osoitettu hallitusneuvottelijoille eli kaikille puolueille. Viekää joskus haudoille kukkia. Menkää yhdessä. Osoittakaa että olette loppujen lopuksi yhteisellä asialla ja lisäksi samalla asialla kuin nämä hautojen miehet.