Täi

F. Fukuyamaa en ole osannut arvostaa; nyt hänen uusi iso kirjansa näyttää rakentuvan oivallukselle, jota on opetettu historiassa vuosikymmeniä. Katolisen kirkon selibaatti oli loistava oivallus valtarakenteita pystytettäessä. Tuon kiellon johdosta papilla ei voinut olla laillisia perillisiä. Heidän sukupuolielämänsä tuskin jaksoi kiinnostaa kirkkoa silloinkaan.

Paljon mielenkiintoisempi tutkimuksen kohde on joki pieni ja todellinen, kuten täi.

Alan jo vanha perusteos on William H. McNeillin ”Plagues and Peoples” (1975). ”Plague” kännetään usein rutoksi. Sekä yksikössä että monikossa, kuten tämän kirjan nimessä, se tarkoittaa oikeastaan vitsausta tai tauteja. Jopa se kysymys, missä määrin 1300-luvun musta surma oli pelkästään paiserutto, on hiukan epäselvä. Se on selvä, että ruton katoaminen Euroopasta lähes kokonaan Lontoon suuren palon aikoihin 1600-luvulla on merkillinen ilmiö.

Mutta suuri tappaja oli joka tapauksessa pilkkukuume, tyfus. Vähän aikaa sitten tämän blogin yhteydessä mainittiin, että Napoleonin hyökkäyksen Venäjälle teki tyhjäksi tauti, tietysti yhdessä pakkasen kanssa. Matkaan lähti voittamaton armeija. Jo Puolassa vaatetäi eli pilkkukuume oli lohkaissut siitä suuren osan. Sotaretki oli tuhoisa. Armeijassa oli aluksi 600 000 miestä. Vuotta Moskovasta perääntymisen jälkeen heitä oli Ranskassa hengissä 3 000.

Vaatetäi selviää sattuneesta syystä talvesta ja leviää juuri talvella. Se ei kuole kylmään ennen vaatteiden käyttäjää.

30-vuotiseessa sodassa sotatoimissa kuoli nykyisen arvioin mukaan 350 000 ihmistä. Kokonaistappiot eli ennenaikaiset kuolemantapaukset olivat yhteensä 10 miljoonaa kuollutta. Jokseenkin varmasti pilkkukuume oli keskeinen tekijä (Conlon, The Historic Impact of Epidemic Typhus).

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa ei saanut tehtyään rauhan Venäjän kanssa joukkojaan irti idästä pilkkukuumeen takia. Niinpä suuri hyökkäys merelle epäonnistui hyvästä alusta huolimatta. Siinä vaiheessa amerikkalaiset olivat mukana sodassa. Se ajatus kiinnostaa, että keisarillinen Saksa olisi päässyt tavoitteisiinsa syksyllä 1918. Olisiko samalla vältetty toinen maailmansota?

Mielestäni tuollaisiin kysymyksiin ei ole vastausta, koska historia on kirjaimellisesti Haarautuvien polkujen puutarha. Sattuma eli kuten ennen sanottiin kohtalo rakentaa niin monta haaraa, bifurkaatiokohtaa, että myös puhe suurenmoisista tai tuhoisista päätöksistä on päätöntä.

Samaan maan rakoon tahdon tallata determinismin eli sen ajattelutavan, että jokin historiallinen tapahtumasarja toteutui välttämättömästi. En kykene näkemään sellaista välttämättömyyttä.

Vaatetäi ei ole välttämätön. Luulen etten ole sellaista nähnyt. Päätäi tuli kyllä tutuksi. Niitä näki maalla kansakoulussa kaverien hiuksissa, kun katsoi tarkkaan. Muistan mustan, kaksipuolisen täikamman, jolla saivareet eli täinmunat tiputeltiin pöydälle asetetulle paperille. Ja epidemian luonteisesti niitä on esiintynyt myöhemminkin.

Pilkkukuumetta aiheuttava vaatetäi oli joka miehen tuttu myös Suomen rintamilla, mutta hoitokeinoja oli. Lomille mentiin täisaunan kautta. Amerikkalaisilla oli rokote, ja muun muassa Italiassa vaivalloisesti  edetessään he käyttivät kuorma-autolasteitta DDT:tä myös siviileihin.  Muistan suomalaisen vastineen, pahvipurkin, jossa oli täin kuva ja nimi ”Täystuho”.

Silmiini ei ole sattunut yhteenvetoa Suomen sotatapahtumista ja taudeista, enkä osaa itse sanoa, minkä verran vaikutusta tartuntataudeilla oli vuoden 1918 vankileireillä. Olen tietävinäni, että ainakin elokuussa 1944 punatauti riehui molemmin puolin rintamalinjaa. Sitä vastoin 1860-luvun suurten nälkävuosien mekanismin selvitti Oiva Turpeinen tutkimuksellaan ” Nälkä vai tauti tappoi? : kauhunvuodet 1866-1868” (1986). Yhä paras yhteenveto on Eino Jutikkalan ”Kuolemalla on aina syynsä” (1994).

Turpeinen selvitti, mikä määrä kuolleista oli sortunut kotiin ja kuinka suuri osa maantielle. Logiikka on yksinkertainen. Nälkää lähdetään pakoon. Tautia pakoon ei pääse.