Espanjan kuningas

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun tein uhkaretkiä tuntemattomaan eli siis todellisuuteen. Olin mikä lienen ollut, korkeimmassa tai hovioikeudessa, ja suhteita käyttäen järjestin itseni joskus yöksi poliisiautoon, joskus Töölön sairaalaan lääkintävahtimestariksi.

Kaisaniemessä minua alkoi pelottaa, kun piikkipaikalle nousseita nuoria velloi sata tai sataviisikymmentä puiston aukiolla. Olisin huutanut poliisia, ellei heitä olisi ollut samassa autossa.

Kun nyrkit heiluivat ja putkenpätkät jysähtelivät, se isompi poliisi nousi Saabista, kohensi housujaan ja käveli hyvin hitaasti sähisevän joukon keskelle. Hän tuli kohta takaisin taluttaen kaveria, joka oli ollut joukkion ytimessä. Tilanne näet alkoi heti purkautua ja nuoret keksivät kukin tahoillaan muuta tekemistä. Mannerheimintiellä museon kohdalla tämä kiinni otettu, joka oli minusta näyttänyt paatuneelta pomminheittäjältä ja vaaralta itselleen ja muille, alkoi nyyhkyttää. Kisahallia lähestyttäessä hän itki.

Kun poliisit olivat myönnelleet, että mitäpä tästä ilmoituksia tekemään, kiinniotettu päästettiin Laakson sairaalan tienoilla kyydistä ja hän lähti lunkimaan kämpille. Poliisit vastasivat minulle, että tavallisesti näillä levottomuutta lietsovilla on vesipisaran kokoinen psyyke, ja järjestyksen valvoja tekee virheen jos alkaa järjestää epäjärjestystä.

Kotiseudulla sattui joskus tansseissa sen verran pahoja tappeluita, että ”lentävät” hakivat Hakolan poliisin apuun. Tämä köpitteli penkillä lamppuja katosta huitovan luokse sanomaan, että äites ihmettelee, ettei sulle ole vain mitään sattunut. Ei ollut, vielä, eikä sitten sattunut. Hetken kuluttua haitarinsoittajakin aloitti uudestaan.

Sairaalassa taas, toisena yönä, äiti halusi nähdä aikuisen tyttärensä, jota olin ollut hetkeä aikaisemmin kärräämässä sairaalan ruumishuoneeseen. Ihminen voi olla ehjän näköinen, vaikka rekka-auton paripyörät ovat kulkeneet yli. Muistin lento-onnettomuuksista kuulemani, että aivan ehjän näköinen vainaja voi olla vaikea nostettava, koska maahansyöksyn takia luut voivat olla ihon alla sentin pätkinä.

Pudistin päätäni mutta päivystävä lääkäri uskoi äitiä, kun tämä vetosi ja sanoi pesseensäkin ruumiita. Minulle hän antoi ruiskun, jossa oli vahva liemi rauhoittavaa.

Kuollut oli suhteellisen siisti. Äiti katseli varmaan minuutin. Säikähdin kun huomasin, ettei hän itkenyt eikä ilmeillyt. Sitten tämä lapsensa menettänyt nainen käännähti minuun päin ja sanoi: ”Te olette kaikki kommunisteja. Mutta minä olen Espanjan kuningas.”

Ei hän tietenkään reagoinut, kun tyhjensin injektioruiskun suoraan kankaan läpi pakaraan, ja muutaman minuutin kuluttua lähdettiin takaisin. Lääkäri kuunteli raporttini. Soitin käskystä taas yhden ambulanssin, joka vei hänet sen lyhyen matkan Hesperiaan.

Tuollainen posttraumaattinen voi kuulemma mennä ohi viikossa, kahdessa, etenkin jos henkinen rakenne siellä taustalla on terve. Tarvitaan kuitenkin paikka, jossa on toisia järkkyneitä, ja kiireistä henkilökuntaa. Yksinäisyys olisi myrkkyä.

Puhuin näistä asioista useidenkin sotaäijien kanssa. Nyt he ovat jo kaikki  kuolleet, myös se myöhempi professori, joka oli ollut kandina joukkosidontapaikan lääkärinä jossain Viipurin ja Lappeenrannan välillä juhannuksen jälkeen samana vuonna kun synnyin.

Hän kiitteli jääkärieverstiluutnanttia, joka tiesi, ettei kaksi päivää pakoon juosseita miehiä – nuoria poikia oikeastaan, eräät kengittä, jotkut päällyshousuitta – ainakaan aseella pitänyt uhkailla.

Lääkäri määräsi kullekin pakillisen hernekeittoa, ja sitten telttaan nukkumaan. Kertojani määritteli kranaattikauhun sanomalla, että kun mies juoksee pakoon ampuvaa konekivääriä kohti, silloin ei auta ohjesääntö. Sellaiseen auttaa vain hernekeitto. Hän arveli, näitä äkillisiä tilanteita ajatellen, että myös ihmisiä koskee kimmo- ja lujuusoppi. On raja-arvot, joiden ylittäminen merkitsee murtumista, taipumista tai lommahtamista. Joka luulee olevansa näiden arvojen ulkopuolella, on hoidon tarpeessa.