26. maaliskuuta 2011

Kirjariippuvuus




Duodecim-terveyskirjasto on uskottava lähde. Se lukee riippuvuudet aivosairauksiin. Vikana on aineen ja aivojen kemian paha suhde. Siinä menevät jotenkin dopamiinit ja serotoniinit sekaisin.

Kun liemeen lisätään testosteroni ja muuta dopingia, jotkut alkavat puhua seksiriippuvuudesta. Kirjariippuvuuden fysiologista selitystä en ole löytänyt, mutta välillä pelottaa kirjakaupan kassalla tai Amazonin paketti avatessa, että  jospa nyt jostain ilmestyy valkotakkisia miehiä, poliisi tai portsari, joka sanoo, että toinen kerta – on tainnut tulla jo nautittua.

Kirjojen lukemisesta on kirjoitettu historioita. Niistä monet ovat aika puutteellisia. Sehän on kiinnostavaa, että luetellaan teoksia, jotka pitäisi lukea, mutta onneksi harva uskoo. Sekin on mielenkiintoista, että saa tarkastellakseen selvityksen siitä, mitä oikeasti luetaan.

Olisi kyllä innostavaa yrittää esittää mielipide siitä, mitä ei missään tapauksessa pidä lukea. Näin pääsisi hienoon seuraan. Sekä paavit että korkeat diktaattorit ovat olleet kiinnostuneita juuri tästä.

En osaa perustella tunnettani, mutta kaivelisin kernaasti kirjarovioita ja jättäisin ystävällisen, kukaties kunnioittavankin nyökkäyksen varaan Länsimaisen kaanonin, mutta itämainen kaanoni herättää kyllä oikeasti uteliaisuutta.

Etsiessäni Chomskya sain käteeni Zeldinin viidennessä sivukirjastossani, joka sijaitsee tätä nykyä, kiitos riuskojen oppilaitten, HIITin nykyisissä tiloissa Innnopolissa huoneessa, jonka ovessa on salaperäisesti kirjain delta, pieni delta siis, joten kysymyksessä ei ole ainakaan derivaatan merkki.

Zeldin kirjoitti unohtumattomasti Ranskasta. Jäin nyt lehteilemään ja miettimään, millaisia reittejä Suomeen saatiin kaksi väärää pedagogiaa eli ajatusjärjestelmää kasvatuksesta.

Saksalainen versio tuo mieleeni lihanjalostuksen. Täsmällisesti määrätyt aineet, ei mitään kiellettyjä lisäaineita, päälle kohtuullisesti sinappia, ja maiteri tai tohtori on valmis. On siis suoritettava kurssit, jotka joku toinen on kaavaillut.

Tätä oli kauan, myös minulle, juridiikka. Oikeastaan perinne ei pahemmin häiriintynyt siitäkään, että alkaen vuodesta 1945 nähtiin, minkä verran herroilla professoreilla ja heidän opetuksillaan oli ollut merkitystä. Tämä on rumasti sanottu, mutta minkä minä sille mahdan, että kertasin huolellisesti Ruotsin, Saksan ja Englannin henkilötietolait vain todetakseni, etten edelleenkään saa niistä varsinaisesti selvää.

Se toinen kasvatuksellinen linja on ranskalainen ja johtaa joskus huomattavaankin kykyyn lohkoa ja lajitella asioita ja niiden nimityksiä, ja siirtyä sitten seuraaviin tehtäviin. On siis hyvinkin syytä pystyä puhumaan kolme tuntia henkeä vetämättä siitä, mitä Platon tarkoitti tai ei tarkoittanut, tai miten Husserlia on tulkittava Sartren hengessä, mutta koko harjoituksen päämäärä on vain ruokahalun lisääminen, kirjaimellisesti. Opin ei kuvitella vaikuttavan mitään. Päivällispöydässä voidaan käsitellä keveämpiä asioita.

Ranska on se maa, jossa filosofian ja kirjallisuuden lehtorit tai yliopettajat (agrége) ovat merkillisen arvostettuja.

Ehkä tuo sujuva puutaheinää-perinne on kiertänyt tänne Ruotsin ja Yhdysvaltain kautta; vastani ei ole kävellyt ketään Ranskassa koulutettua suomalaista.

Olen tällä kirjelaatikollani hakenut syitä siihen, miksi asiantuntemus ja tietäminen ovat nyt Suomessa niin huonossa huudossa. Libya, Japani ja ehkä niitäkin pelottavampi Bryssel tuottavat niin likilaskuisia kannanottoja, ettei sitä jaksa olla ihmettelemättä.

Esitän ehdotuksen vastaukseksi: ehkä tuo asenne ja tuo epäluulo ovat aiheellisia. Ehkä meilläkin toimitaan vain sanoilla. Ehkä viisaus on mennyt vuorille. Jos näin on, saamme varmaan piankin rokotteen kirjariippuvuuteen. En ihmettelisi, jos jokin lääketehdas olisi jo varmistanut siihen patentin.

17 kommenttia:

  1. Kantakirjasuomalaisten kisoissa lämminveriset keräävät voitot kylmäveristen kyttäillessä sekä heitä että vierasrotuisia.

    Ei tämä ole ihmistä varten.

    VastaaPoista
  2. Sama sairaus on tuttu, ja tauti itselläni todettu. Se vaan on niin riivatun kavala sairaus, muiden ohessa, että se koukuttaa äijää ihan jatkuvasti.

    Muuten minua vastaan ovat Ranskassa koulutetut kävelleet, jopa juristeja Strasbourgista ja Sorbonnesta, niin ja jopa kaksi normalienia! Ja kyllä heissä se ranskalainen koulutus näkyy ja kuuluu.

    Itse tosin olen saanut nauttia Brysselin vapaamuurareiden järjestämästä yliopistokoulutuksesta. Tosin se on jo poikkeavaa koututtautumista.

    VastaaPoista
  3. Seu Doutor,
    muutaman vuoden aikana Euroopan ja Suomen yleiseksi ja "normaaliksi" opetusmenetelmäksi on nousemassa/noussut indoktrinaatio eli iskostus.

    En halua tällä täräyttää opettajia neniin, mutta uudet opettamisen tavat ovat ottaneet heiltä vaikutusvaltaa; ylimaapalloiset formaatit esimerkiksi, uskomaton luku nuoria ihmisiä ajattelee kuin? yhtä jalkaa asiaa,jota ei viikko sitten tiennyt. Uusi paholainen "kehiin"!

    Herra proffa tuntee tämän asian, koska opettaa sitä, mutta tässä muulinajajan käsitys: Iskostus tarkoittaa, ettei tieto ole sen monipuolisempaa tai laadukkaampaa, mutta pikku pääkkönen on sitä täynnä. Saamme vilpittömän tietämättömiä johdateltavia kuluttajia ja monikäyttöisiä sotilaita ylimaapalloisiin projekteihin.

    Rokotuksena tälle kaikelle voi suositella niitä hyvin vanhoja uskonnollisia kirjoituksia, joita nimeltä mainitsematon kustantaja myy tehtaanmyymälässään erään nimeltä mainitsemattoman porvoolaisen kadun varrella. Onko sillä sivuvaikutuksia? - Ei ainakaan nukahtelua, mutta jonakin yönä altistunut voi jäädä miettimään ja tuijottamaan kattoon.

    VastaaPoista
  4. Viettäessäni talvilepokuukausiani Kanarialla löysin vuokra-asuntoni hyllyköstä kirjan. Kjell Westön "Missä kuljimme kerran". Joku edellisistä asukaista oli siis ollut suomalainen. Luin kirjaa säästellen riippuvuus annoksiani.
    Luettuani viimeisen lauseen tiesin miksi olin tullut.
    "; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni."
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  5. Vuoden 1957 Mitä Missä Milloin-kirjassa, jota olen muutamassa 50-lukua käsittelevässä jutussani tarkastellut, on kirjallisuusosastossa lueteltu kotikirjaston perusteoksia. Tärkeimmät MMM:n mukaan ovat Raamattu, Virsikirja, Katekismus ja Seitsemän veljestä. Ei niinkään postmoderni kokoelma. Viimeksi mainittu tosin antaa prof. Ahlqvistin mielestä Suomen kansasta väärän ja valheellisen kuvan.

    VastaaPoista
  6. Ad anonyymi

    Missä muualla maailmassa ovat asiat ja asenteet paremmin kuin Suomessa?

    VastaaPoista
  7. Osmo Pekonen on tunnettu ranskassa koulutettu suomalainen:
    http://www.ad.jyu.fi/users/p/pekonen/osmo_fin.htm

    VastaaPoista
  8. K, Kirjariippuvuuden fysiologista selitystä en ole löytänyt, mutta välillä pelottaa kirjakaupan kassalla tai Amazonin paketti avatessa, että jospa nyt jostain ilmestyy valkotakkisia miehiä, poliisi tai portsari, joka sanoo, että toinen kerta – on tainnut tulla jo nautittua.
    mm. Raamatun, Koraanin, jonkin linjan vanhojen teosofisten kirjojen sekä sotakirjojen kohdalla olen huomannut eräänlaiselta addiktiomuunnokselta vaikuttavaa päivittäiskäyttöä - kirja alkaa "puhua" - useinkin lukijan oman tai viiteryhmänsä mielen mukaisia juttuja.
    Näin USA:n edellinen presidentti oli (AFP:n mukaan) saanut mission ennen hyökkäystä Irakiin v. 2003.

    Eihän raamattu esimerkiksi kehota eheyttämään homoseksuaaleja (edes ko. toimintaa vastaavaa sanaa ei ole), vaan tappamaan heidät.
    Eikä asiakontekstissa kyse oikeastaan ole homoseksuaaleista vaan heteroseksuaalisten ihmisen "kauhistuttavista" homosuhteista.
    Sortumatta anakronismiin: ne olivat yleisiä muinaisessa maailmassa, mutta toki Jahven kansalta kiellettyä menoa.

    VastaaPoista
  9. Koska suomenhevostenkaan ei tarvitse nöyryyttää itseään juoksemalla lämminveristen perässä samassa lähdössä, vaan voivat noudattaa kansainvälisiä sääntöjä, niin varmaan tomera urheiluministerimme hoksaa soveltaa samaa modernia periaatetta myös suomalaisiin ihmisiin?

    Ja taas on saatu ajatuksia haudottua.

    VastaaPoista
  10. ... pikkuliisun äiti opetti, että kirja pitää panna pois syödessä. Jos lukee samalla kun syö, menettää muistinsa.

    Yleensä pikkuliisua vähän isompi Liisu ei istu ruokapöydässä kirja kädessä. Mutta vessassa hän istuu. Sinne on muodostunut vähitellen oma vessakirjastonsa.
    Repussa on aina muutama kirja matkallaoloa tai odotushuonetta tai muuta tyhjää oloa varten.
    Liisu on kirjariippuvainen.
    Kun Liisu menee käymään jonkun luona, hän ei mene ikkunan ääreen ihailemaan maisemia. Hän kävelee kirjahyllyn luo lukemaan nimiä kirjojen selkämyksistä. Lukemansa perusteella hän tietää mistä pitää puhua, kun istutaan ja aletaan keskustella.
    Kirjastoon menemistä Liisun on syytä säännöstellä, muuten tulee tunkua. Pöytä kotona on jo lainauksia täynnä.
    Voi tätä, Liisun elämätä!

    VastaaPoista
  11. Voi, kuinka ihanaa että täällä ”mieskeskeisen” Jukka Kemppisen blogissa on myös toinen nainen, ”pikkuliisu”!
    Kirjoja Illuusiakin rakastaa, lähes yli kaiken! Hienoa on löytää täältä Kemppisen kirjoittajien joukosta toinenkin näin intohimoinen kirjojen rakastaja!

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: - hyvä huommautus; Pekosta en ole kai koskaan tavannut, mutta tiedän miehen.

    Olen joutunut viettämään kokonaisia päiviä ja iltoja "enarkkien" kanssa. Se (ENA) on heidän mielestään maailman hienoin koulu. Voi kyllä ollakin. "Suurten lyseoiden" kasvatit eivät ole vieraita. Heitä on lyötävä vyön alle, ja kovaa. Sopiva keino on päästää heidät puhumaan kirjallisuudesta ja filosofiasta kohtalaisen paljon ja sitten iskeä esimerkiksi kysymyksellä, mikä oli Montaignen äidinkieli. He tietävät sen, koska se on opetettu lyseossa, mutta eivät saa sanotuksi. Montaigne itse kertoo puhuneensa vanhempiensa ja palvelijoiden kanssa pelkkää latinaa seitsenvuotiaaksi ja olleensa aivan ummikko niin ranskan kielessä kuin Perigordin murteessa.

    VastaaPoista
  13. Arvoisan blogistin kertomus käynnistään viidennessä lähikirjastossaan todistaa taas kerran Umberto Econ olleen oikeassa sanoessaan, että "kirjasto on aikomattomien löytöjen paikka".

    Mitä tulee kirjariippuvuuteen, niin siihen on (ikävä kyllä) löytynyt lääkkeet: televisio ja Internet. Neil Postmanin ennustama kauhukuva muuttui Suomessakin lihaksi maanantaina 20.1.1992. Tänä päivänä lukiolaispojista yli puolet ilmoittaa, että he ovat lukeneet vuodessa vapaaehtoisesti enintään yhden (1) kirjan ja tyttöjen keskiarvo on 6,7.

    Tälläkin palstalla muutamaan kertaan mainittu Nicholas Carrin kirja "Pinnalliset. Mitä Internet tekee aivoillemme" (Terra Gognita, 2010) kertoo, että meiltä pikku hiljaa häipyy kyky pitkäjänteiseen syventyvään kirjan lukemiseen. Valitettavasti.

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  14. 50- luvulla myytiin yleisesti kirjahyllyjä, joihin oli valmiiksi sijoitettu parikymmentä kirjaa. Näytti hienolta.

    Jos 70-80- luvuilla katseli televisiohaastatteluja, huomasi taustalla kirjahyllyissä oleva 3 kirjaa, eli Mitä-Missä-Milloin, vihkiraamattu ja valokuva-albumi.

    Nykyisin kirjahyllyt ovat pois muodista.
    Aikoinaan televisio-ohjelmia oli vain kolmena iltana viikossa kello 22.00 asti, jos sitäkään.

    Kun nykyisin katsoo vanhusten televisohaastatteluja ja huomaa taustalla täysinäisen kirjahyllyn, voi melkein varmuudella sanoa kuinka hyvin lapset ja lapsenlapset ovat menestyneet.

    Toisaalta Internet kehittää nuorison väittelytaitoa, tiedonetsintää sekä mahdollisuutta oppia enemmän ja nopeammin kuin mihin jokin yksittäinen kirja antaisi mahdollisuuden.

    Enemmänkin ongelman ydin on vanhemmissa. Yksinhuoltajaäiti ei innosta mihinkään. Isät haluavat lapsilleen pakottaa samanmielisen urheiluharrastuksen. Lasta ei opeteta lukemaan, koska vanhemmat haluavat viettää vähäisen vapaa-ajan lasten kanssa yhteisenä luomuaikana. Eli lapselle ei jää omaa vapaa-aikaa tehdä mitä haluaisi hyvän opetuksen kautta.
    Lapset eivät leiki pihoilla keskenään, koska molemmat vanhemmat ovat päivisin töissä.
    Illalla väsyneinä on helppo pistää lapset elokuvien ääreen ja Internetiin. Eivät häiritse liikaa. Tai mennä kartsalle.

    VastaaPoista
  15. "Heitä on lyötävä vyön alle, ja kovaa..."

    Tunnen sekä Pekosen että arvon blogistin (aterioinut molempien kanssa). Montaigne löytyy suomeksi hyllystäni, vielä en ole kuitenkaan lukenut.

    Luulen, että Pekosella ei ole tarvetta lyödä ketään. Se on harvinaista.

    VastaaPoista
  16. Ad Anonyymi: - kiirehdin oikaisemaan: tuossa en todellakaan tarkoitanut Pekosta, jonka mielelläni tuntisin, vaan enarkkeja, jotka ovat siirtyneet profesorin virasta suurlähettiläiksi ja joilla on voittamaton tarve ryhtyä kättelyn ja lattteuksien vaihdon jälkeen osoittamaan, että pohjoinen puhekumppani joutaisi tästä paikasta takaisin porojensa pariin. Nämä viehättävät ihmiset ovat poikkeuksetta syntymäranskalaisia.

    Samaa veljeskuntaa ovat joskus vähäpätöisemmät lukion filosofian opettajat. Heidän tarkoitudsperänsä tulee näkyviin nopeasti, koska heillä on tapana rähähtää nauramaan ulkomaalaisen (minun) ensimmäiselle ääntämisvirheelle.

    VastaaPoista
  17. Myönnän olevani (myös) kirja-addikti. Sen lisäksi, että niitä kerääntyy oudosti kotiini, on kirjastossa jatkuvasti täynnä se rajallinen 30 varausta. Pelottavaa.

    Blogistille on kuitenkin mainittava, että mikäli kyse on eräästä tietystä Chomskysta, ne on paras pitää kotihyllyssä saatavilla. Kuten moni muukin kirja.

    Leidit, minulle sanottiin myös, että ruokapöydässä ei saa lukea. Aloitin sen heti, enkä sen jälkeen ole lopettanut. Myös poikani sai lukea pöydässä, saa nytkin - pääasia, että lukee. Ja lukee, vaikka roilaakin myös netissä. Hänelle tyrkkään mukaan hyllystäni mm. Chomskyä, Moorea (eilen), Uschanovia (palautui eilen luettuna). Kaikki nuoret eivät ole vielä pilalla ja osa kirjastoistakin voi hyvin!

    VastaaPoista