Hullu vai viisas

Eilen kirjoitin jokaisen juristin tuntemasta aiheesta. Melkein kaikki murhamiehet pitäisi sulkea sairaalaan saamaan hoitoa, koska he ovat hulluja. Mieleltään terve ei tapa toisia ihmisiä. (Puhe ei taaskaan ole hyökkäyksen torjumisesta.)

Kun ihminen ei ole lainkaan selvillä tekojensa seurauksista mielen toiminnan vakavan häiriintymisen johdosta, häntä sanotaan syyntakeettomaksi. Syyntakeetonta ei tuomita rangaistukseen, koska hän ei ole vastuussa teoistaan, koska vastuu edellyttää jonkinlaista käsitystä todellisuudesta. Yllättävän monta sataa vuotta syyntakeettomina on käsitelty ihmisiä, jotka elävät aistiharhojen maailmoissa.

Rikosoikeudellinen ajattelu on muuttunut sadassa vuodessa valtavasti. Suomessa ensin saksalaisten ja sitten amerikkalaisten sosiologien ja psykologien aidot oivallukset vaikuttivat tulkintoihin, tuomioihin ja täytäntöönpanoon.

Eilen kysyin, milloin on biologian vuoro. Sanoin että hyvin poikkeavan käyttäytymisen takana saattaa olla biologinen vaurio. Tällä hetkellä tunnemme kohtalaisesti kliiniseen depressioon vaikuttavia prosesseja ja osaamme käsitellä joitakin hermosolujen välittäjäaineita ja sähköisiä kytkentöjä. Lääkkeillä, kuten ennätysmäisesti levinneillä olantsepiineilla kyetään hillitsemään bipolaaristen mielialahäiriöiden (maanis-depressiivisyyden) ja psykoosien oireita.

Rikosoikeus sinänsä on projekti yhteisten päämäärien tavoittelemiseksi ja häiriöiden vaikutusten vähentämiseksi. Rikoslain järjestelmä on oikeastaan heijastuma valistuksen aikakaudesta. Lajittelu ja määrittely ovat keskeisiä hiukan niin kuin menneiden vuosisatojen kasviopissa tai geologiassa.

Ehkä ensimmäisenä tämän perinteen rakenteelliset rajoitukset ymmärsi Franz Kafka. Hänestä kyllä tuli lakitieteen tohtori kulttuurisosiologina kuuluisan Alfred Weberin – Max Weberin veljen – oppilaana. Työuransa hän teki vakuutusjuristina, mutta hän oli auskultoinut eli seurannut vuoden ajan riita- ja rikosasioiden käsittelyä alioikeuksissa.

Kafkan tuotannossa esiintyy usein selittämättömiä syyteperusteita ja merkillisiä, kohdittain kammottavia rangaistuksia. Se sijoittuu jonnekin rikosoikeuden tuolle puolen, orjuuden maailmaan.

Oikeudellisen ajattelun rajat näkyvät selkeästi esimerkiksi siinä, että Saksan Nürnbergin tuomiot olivat tyhjän päällä. Otettiin käyttöön aivan uudenlainen asenne, jonka tulosta ovat esimerkiksi nyt uutisissa pyörivät tiedot pakotteista Libyaa vastaan. Perinteinen oikeudellinen ajattelutapa oli että sodassa oli kukaties noudatettava Geneven sopimusta, mutta taas se, mitä valtionpäämies saa aikaan omassa maassaan, ei kuulu toisille valtioille eikä kansainvälisille järjestöille.

Olen hiukan hämmästellyt sitä, kun olen lukenut eilisen kirjoituksen kommentteja ja ennen samankaltaisten, miksi kaikki ovat menettäneet mielenkiintonsa Neuvostoliiton tekemiä sotarikoksia kohtaan. Vielä kun Anthony Beevor julkaisi kirjansa Berliinistä 1945, nyky-Venäjän historiantutkijat olivat kuohuksissaan ”katalasta panettelusta” myös siltä osin kuin Beevorin tiedot puna-armeijan tavasta toimia naispuolisten siviilien keskuudessa – siis myös muiden kuin saksalaisten – perustuivat virallisiin neuvostoliittolaisiin lähteisiin, joita epäviralliset neuvostoliittolaiset muistelmat tukivat.

Amerikkalaisten ylläpitämillä vankileireillä menehtyneiden määrä sodan päättymisen jälkeen oli noin 1 %, Saksan vangitsemien länsiliittoutuneiden leireillä 3 % mutta neuvostoliittolaisten yli 50 %. Neuvostoliiton esimerkiksi Stalingradissa ottamista 91 000 saksalaisesta sotavangista taas jäi palaamatta yli 90 %.

Entä se rikoslaki? Aivan varmasti jokaisessa meistä on ainekset massiiviseen pahaan. Teljet ovat osittain henkilökohtaisia, osittain yhteisöllisiä. Sotavankien kohtaloiden listaaminen tuohon on vastaväite joukkopsykoosi-selitykselle. Hullaantunut joukko rauhoittuu tai ainakin väsyy pikku hiljaa.  Yhteisöllinen este on kansallinen ja kansainvälinen rikosoikeus rangaistuksineen, joiden mielestäni täytyy aina olla kansan mielestä liian lieviä. Siitä on Suomessakin paljon kokemusta, miten ”kansa” tuomitsee – ja siitä, miten lakimieskunta menee perässä (1918). Yksilöllinen este on kasvatus. Kovia arvoja on vastustettava aina.  Sellaisia olivat kunnia ja isänmaa puoli vuosisataa sitten – ja tietenkin myös Jumalaa piti kuulemma puolustaa.

Se mikä on kovaa, kuin lasi, särkyy helposti. Se mikä on pehmeää, taipuu ja joustaa jatkuvasti. Tämän takia vastustan oikeudenmukaisuutta. Summun ius summa iniuria, sanoi Cicero. Ylin oikeus on ylin vääryys. Sen vastakohta on samalta etäiseltä ajalta, lainkäyttö hyvin ja oikein tekemisen taitona (ars boni et aequi).