Näyttää, selittää

Törmäsin jossain siihen jo kuolleeksi luulemaani ajatukseen, että kuva on jotenkin huonompi ilmaisuväline kuin teksti. Elokuva estäisi kehityskelpoisia nuoria tarttumasta kirjoihin.

Kun vuosikymmeniä sitten tappelin tosissani sarjakuvien puolesta, väitin että lukeminen kasaantuu. Se joka lukee Aku Ankkaa, lukee muutakin. Tämä on kai todistettu jo kauan sitten. Elokuvan ja kirjan suhde on mutkikkaampi. Elokuvissa käyminen kuuluu vahvana tekijänä alaikäisten ihmisten sukupuolielämään, ja on tapana väittää, että ainakin amerikkalaiset aikuisten elokuvat suunnitellaan 12-16 –vuotiaille. Lisäksi aika on hupaa.

Ingmar Bergman ei ole kirjoittajanakaan äkkipoika. Ehkä myös hänen mielipiteellään on siksi painoa. Hän sanoi eräässä haastattelussa, että tekstillä ja elokuvalla ilmaistaan aivan erilaisia asioita. Johonkin ei elokuva pysty. Joissakin on kirja avuton.

Miksi ”Seitsemän veljestä” on romaani ja ”Nummisuutarit” näytelmä? Romaanin tunneskaala on laajempi (Laurin uni, Timon laulu) ja sen mielikuvitukseen rakentamat maisemat ovat laajoja kuin Lapissa. ”Nummisuutarit” kuvaa kyläyhteisöjä ja niihin yllättäen saapuvia ihmisiä (Merimies Niko). Ihmiset hoitavat asioita puheilla ja nyrkeillä, kuten ihmisillä on tapana. Välillä ollaan niin humalassa että.

Eräs ”Tuntemattoman sotilaan” luku alkaa kahden sanan kappaleella, jota elokuva tai näytelmä ei kykene ilmaisemaan. ”Rokka pelkäsi.” (!6. luku I) Lukija tietää jo tuossa vaiheessa, että jos Rokka pelkää, silloin on luvassa jotain todella pahaa. Kohtausta ei voi kuvata panemalla näyttelijä ”Rokka” sanomaan: ”Minä pelkään”, koska lukijan tuntema Rokka ei ikinä sanoisi sellaista ääneen.

Bergmanin ”Mansikkapaikan” vanhan professorin uni olisi sanoiksi muutettuna huonoa surrealismia. Elokuvan viimeinen kuva, isä ja äiti ongella silloin joskus, kauan sitten, on asetelmana niin kulunut klisee, että sellaisen käyttäminen vaatii mestaria. ”Fannyssa ja Alexanderissa” on jaksoja – Piispa Vergeruksen talo, juutalaisen Isaak Jacobin (Eerland Josephson) talo pelottavine asukkaineen, joita ei voi oikein kuvailla sanoja käyttäen, ja elokuvassa ne on vielä tehty lapsen silmin.

Olisi ymmärrettävä ja osattava saada selvä siitä, mitä on kuvien takana ja mitä on sanojen alla. Molempiin voi rakastua, ja ehkä täytyykin. Bressonin ”Kuolemaantuomittu on karannut” kannattaa katsoa aika monta kertaa. Lopulta sen ydinkuvaksi nousee vankilasta muurille päässyt pakenija ja saksalainen sotilas, joka kiertää muuria kitisevällä polkupyörällä.  Siihen yökuvaan kiteytyy tuo teos ja samalla ”la condition humaine”, ihmisen osa. Miten näin on, sitä en osaa sanoa. Tunnen ja ymmärrän sen kuvajaksosta. No. Bressonin ja Bergmanin tasoisia syvän kuvan mestareita ei ole paljon.

He tekivät useimmat elokuvansa pahuudesta. He eivät olleet pasifisteja. Joku kirjoitti, varmaan joku nuori ihminen, että sodat ja armeijat ovat pahasta ja täytyy vain odottaa ja kieltäytyä kaikista aseista. En raaski sanoa, että myös väkivalta on pahasta, mutta tuskin asiaa auttaisi, jos kiellettäisiin poliisit ja vankilat.

Pahuuteen vaikutetaan menemällä lähelle sitä, vaikka siitä saa luultavasti tartunnan. Todellisuudessa ei tarvitse mennä mihinkään, koska pahuus on aina läsnä, meissä itsessämme. Mutta jos pystymme ilmaisemaan sitä, olemme jo saaneet aikaan jotain.

Pahuuden taiteilijan tehtävä on hyvin vaikea. Rauhallisessa yhteiskunnassa – Suomessa tällä hetkellä – melkein kaikilla on aivoissa paloluukku, joka paukahtaa metallisesti kiinni, jos totuus uhkaa. Elokuvat joukkomurhista tai suurtaisteluista aiheuttavat niin vahvan torjunnan, että ne alkavat kohta tuntua sangen etäisiltä. Taitava elokuvantekijä osaa kiertää tuon. Kauan sitten Klimovin ”Tule ja näe” teki niin järkyttävän vaikutuksen sodan kaikinpuolisen kauheuden kuvauksena, että muistan siitä edelleen aivan liian paljon. Kirjallisuudessa tutkielma tai essee ei yleensä paljon riipaise. Tyrkytän aina ja kaikille Tshehovia, koska hänellä oli kyky kuvailla arkisen tuntuisia mutta kiinnostavia asioita niin ettei lukija huomaakaan, että kuilu aukeaa. ”Tämä on sali numero 6” on hirvittävä kertomus – mutta niin on myös ”Nainen ja sylikoira, näennäiseti bagatelli.

Et voi kastautua kahta kertaa samaan teokseen. Kun teet sen uuden kerran, et ole itse enää sama eikä teos ole sama. Persikankukan kuvajainen seuraa virtaavaa vettä. Ihmisten maailman takana on toinen taivas ja maa.