Vaarallinen raivohullu

Eräskin ystäväni on vaarallinen raivohullu, mutta muuten peräti herttainen ja miellyttävä ihminen.

Haluaisin nyt kiinnittää huomion kahteen seikkaan. Toinen niistä on liikuttavan selvä, toinen kiistanalainen. Välitön virike aiheen valintaan on eräs, viimeksi karvalakki päässä nähty valtionpäämies, joka tuo mieleen sen polttavan kysymyksen, olivatko Saksan ja Neuvostoliiton ykkösmiehet viimeksi vietetyn maailmansodan aikana kliinisesti mielisairaita.

Jos vastaus on myönteinen, maailmalla on toivoa. Sangen monet psykoosi-tyyppiset sairaudet saadaan siedettävään tasapainoon lääkehoidolla, ja vaikka etenkin skitsofrenia lienee arvoitus (paitsi periytymisen osalta), myös sen oireisiin voidaan vaikuttaa.

Ajatus kiinnostaa minua. Pitäisikö kansainvälisen rikostuomioistuimen rinnalle perustaa kansainvälinen mielentilantutkimus ja ylikansallinen vankimielisairaala?

Nürnbergin oikeudenkäyntien yhteydessä 40-luvulla etenkin amerikkalaiset panostivat paljon syytteessä olleiden natsijohtajien psykiatriseen tutkimiseen.

Sellaiset sotapäälliköt kuin esimerkiksi Patton (USA) ja Montgomery (UK) ja kymmenet muut eritellään kaikissa alan kirjoissa. On kätevää, jos päällikkö on sekä narsisti että psykopaatti. En viitsi luetella nimiä, mutta esimerkiksi amerikkalaisista kenraaleista muutama päästi muistelmiinsakin maininnan ihmisen ampumisesta omin käsin suurimpana nautintona, jota elämällä on tarjota.

Ero on kuulkaa suuri. Dwight Eisenhower laukaisi tiettävästi tuliaseen vihan vallassa vain kaksi kertaa elämässään. Hän ampui rottaa Roomassa, hotellihuoneessaan, ensin ohi ja sitten onnistuen vain nirhaamaan otusta.

Kun siis käsityksemme mielen järkkymisestä on paljon biologisempi, kemiallisempi kuin kymmenen vuotta sitten, ja kun freudilainen psykoanalyysi on käytännössä kuollut, voisi esittää seuraavan kysymyksen.

Tähän on kimmoke epigenetiikasta, jossa näyttää osoitetun, että jokin (karsinogeeni) voi vaurioittaa solukkoa kajoamatta itseensä DNA:han mutta silti niin, että muuttuneet ”triggerit” saattavat periytyä.

En väitä ymmärtäväni tuosta asiasta kovin paljon, mutta kysymykseni on historiantutkijan kysymys – entä jos mielisairaus voisi olla joskus, jossain tilanteessa, ”tarttuvaa”?

Entä jos kunnon hampurilaisten satamamiesten käyttäytyminen SS Sonderkommandon murhamiehinä ei selitykään pelkästään sosiologisesti ja psykologisesti? Kyynikko sanoo, ettei siinä ole mitään selittämistä. Ihminen vain on sellainen.

Juuri tänään hyvin moni tuntuu kuitenkin olevan sitä mieltä, että omien kansalaisten surmaaminen suurin joukoin armeijan aseilla ei ole tervettä eikä normaalia käyttäytymistä. Poliitikot ovat onneksi julistaneet, että se ei ole hyväksyttävää, mutta se on eri asia. Se ei ole hyväksyttävää, mutta tuo on poliittinen tai moraalinen tai juridinen kannanotto.

Lainsäätäjät tuntuvat joskus keskittyvän yhä pienempiin asioihin. Meilläkin on mietitty, onko viipyvä katse kenties rangaistava teko. Olen vanhastaan pelännyt hämäystä. Eräiden arvioiden (Keltikangas-Järvinen) mukaan 10 – 20 % ihmisistä yksinkertaisesti nauttii toisten vahingoittamisesta. Sellaisia japanilaisia konttoristeja ja kunnon perheenisiä oli valtavan todistusaineiston mukaan paljon enemmän kuin tuo prosenttimäärä Japanin maavoimissa ja merivoimissa 1930- ja 1940-luvulla. Puhe on siis kiduttamalla surmaamisesta, joka herättää tekijöissään naurua ja riemun tunteita. Stalinkin taisi luonnehtia tuollaista ”huvitteluksi”. SS-porukat olivat kai pikemmin totisia.

Jospa sellaisia ihmisiä oli 80 – 90 %. Eikö pitäisi yrittää selvittää, oliko noin ja onko niin edelleen ja onko kysymyksessä jokin epidemiaan verrattava ilmiö. Tätä mietin, kun luen puolueen ohjelmasta: rangaistuksia on kovennettava. Jos kysymyksessä on sairaus, ei siihen rangaistus auta.