Viljo

Kun tämä on epäsosiaalista mediaa, opetan. Toistan iskulausetta, joka ei ole omani: et voi ymmärtää huomista, ellet ymmärrä eilistä. ”Emme opi historiasta mitään” on fasistoidinen huuli. Siinä on totuutta mukana, kuten valeissa yleensä. Emmehän opi elämästäkään mitään. Myös menestys on kovin suhteellista. Järjestelmällinen epäoppiminen voisi olla hyvä ajatus.

Olen yrittänyt. Ensin yritän unohtaa a-kirjaimen, miltä se näyttää, mitä se tarkoittaa. Hanke on kesken; nuoriso sanoisi ”vaiheessa”.

Yksi lapsenlapsista lukee kai nyt Kansojen historiaa, vaikkei ikä paina. Jotkut historiakirjani, siis niteet, seilaavat 7-43-vuotiaitten jälkeläisten kesken, ja jotkut päätyvät kohta 90 täyttävän isäni pöydälle. Kaksi isoisääni ja appeni ensimmäisestä avioliitostani olivat syntyneet 1896. Kun puhuin paljon näiden vaarien ja 1884 ja 1901 syntyneiden mummujen kanssa, puhun yli sadan vuoden asioita. Uskon enemmän ilmeisiin ja liikkeisiin kuin sanoihin. Siksi näen kymmenvuotiaissani joskus asioita, jotka muistan ihmisiltä, jotka olivat kymmenvuotiaita yli sata vuotta sitten.

Valokuvassa appeni Viljo leikkaa. Hänellä oli hyvin raskaita muistoja Kansalaissodasta, valkoisena. Itse hän oli sanitäärinä Suomenlinnassa, koska oli 1918 lääketieteen ylioppilas. Siitä hän ei kertonut, mitä vankileirillä tapahtui. Yksi veljistä kaatui Tampereen Kalevankankaalla 16-vuotiaana. Viljo väitteli 20-luvulla käytyään Saksassa opissa ja laski skalpellin jäädessään eläkkeelle 1964. Kansalaissota-aiheesta hän vaihtoi mielellään kahteen muuhun kokemukseen, jotka olivat raskaita, nimittäin koko sotasairaalan evakuoiminen kansakouluille 1940 Tampereen pommituksissa hurjalla pakkasella, kun Yleisen sairaalan rakennus sai osumia. Yhtä paha oli kuulemma keskussotilassairaalan päällikkölääkärin tehtävä kesällä 1944. Hän sanoi, ettei lehtiä tarvinnut lukea, kun haavoittuneilla ei ollut enää edes ensisiteitä, kun heitä vyöryi junakuormittain myös Tampereelle.

Sen hän mainitsi, että osa lääkäreistä alkoholisoitui sotakokemuksistaan tai ajautui morfiinin väärinkäyttäjiksi. Kai suurehko osa. Ei hän.

Ainoa poika kuoli asevelvollisena lento-onnettomuudessa kohta sodan jälkeen. Viljo väitti, että vika oli surkeaan kuntoon joutunut kalusto. Hankin vaivihkaa kopiot pöytäkirjoista Ilmasotakoulusta ja huomasin, että yhtenä lennonopettajana oli ollut tätini mies. En koskaan kertonut, että vika oli Pyryn kärkisakkaus, lento-oppilaiden ja edistyneempienkin tavallisin ohjausvirhe.

Häävalokuvissani vuodelta 1966 tässä mainitut istuvat Biedermeier-sohvassa. Koska moni meistä on maksanut veronsa ja välttänyt viranomaistoimet, näen noissa kuvissa, joita en nyt julkaise, suomalaisuuden erään vaiheen. Äidinisä, kauppias, edusti tätä sopeutuvaa ja vaurastuvaa Suomea. Isä oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Saara-mummo oli kirjoitustaidoton evakko. Hilja-mummo oli luullakseni joukon lahjakkain, ammatiltaan varastoapulainen.

Viljon isä oli rautateiden varastonhoitaja ja Viljo ja hänen etevämpi veljensä, joka kuoli nuorena syöpään, olivat klassisen lyseon poikia Joensuusta. Hänen puheissaan vilahtelivat ikätoverit opillisilta ja taiteellisilta aloilta. Jopa korkein oikeus alkoi jo 1920-luvulla täyttyä henkilöistä, joiden isä oli tyypillisesti käsityöläinen tai alempi rautatie- tai postivirkailija. Muutamalla – yhdellä presidentillä – ei ollut isää ollenkaan. Sama kehitys alkoi yliopistossa toden teolla1920-luvulla alkaen. Siellä alkoi olla professorina pika-ajurin poikia ja vastaavia. Viljo oli professori. Sellainen periytyy, kuten köyhyyskin. Tämän kirjoituksen tausta on kai publiikki. Yksi lapseni, joka on jo fil maisteri saa oikeustieteen maisterin paperit. Outoa ettei kukaan huomaa nälviä, miten itsestään selvän helppoa on hankkiutua opilliselle alalle, jos sisarukset, vanhemmat ja osa muuta sukua on. Kenenkään ponnistuksia väheksymättä – kyllä se helpottaa

Olen tutkinut lääkäri- ja koulumatrikkeleita. Viljon kollegoiden sukunimet kertovat riittävästi: Peräsalo, Kallio. Opettajien ja vanhempien kollegoiden nimet kertovat enemmän: Krogius, Faltin, Palmén, Ollonqvist.

Selatkaa mielessänne tasavallan presidenttejä, pääministereitä tai vuorineuvoksia. Kuvio on toistuva. Meillä on nytkin politiikan huipulla loistottomista oloista lähteneitä ihmisiä (Halonen, Niinistö). Ennen oli vain yksi köyhä poika, joka nousi huipulle, Paasikivi. Ehkä hänen luonnevikaisuutensa johtui juuri siitä?

Suomi ei ole papinpoikien luvattu maa niin kuin Ruotsi, Tanska ja Saksa. Perinnöllistä virkakuntaa on – enimmäkseen ruotsinkielistä.