Hullut naiset

JK 1966

New Yorkin Madison Avenue muuttui sotien jälkeen käsitteeksi samalla tavalla kuin aikoinaan Lontoon Fleet Street, lehdistön katu tai Hampurin Reperbahn. Miesten ja naisten kesken oli tilanne MAD. En tarkoita pilalehteä, joka sisältää merkittävän osan aikakauden kulttuurihistoriaa vitsien varjolla, vaan termiä Mutually Assured Destruction, vastavuoroisesti varmistettu tuho.

Tämä MAD luultavasti on se ajatus, jonka ansiosta olemme toistaiseksi olemassa. Sikaniskaisinkin marsalkka uskoi, että ensimmäisen suuren ydiniskun jälkeen vihollisella on vielä piilossa, esimerkiksi napajään alla, riittävästi sukellusveneitä ja taistelukärkiä lopulliseen ratkaisuun.

Amerikkalainen televisiosarja ”Mad Men” kuvaa siis pahoja onnen aikoja ennen feminismiä. Naiset olivat suostuvaisia. Miesten uhka oli naimisiin joutuminen, mutta avioliitossakin yleinen holtittomuus saattoi toteuttaa MAD-kaavan. Sekä mies että vaimo pidättäytyivät käyttämästä sielullisia tuhoaseita tietäen, että vastapuolella on samanlaisia. Joten mahdollinen ilottomuus korvattiin reippaalla teeskentelyllä.

Televisiosarjan sanotaan viehättävän keski-ikäisiä katsojia siinä kuvaillun törkeän elämäntavan takia. Henkilöt huoraavat, juopottelevat ja uskomatonta kyllä tupakoivat, jopa sisätiloissa.

Olen joskus surrut, etten voi esitellä tämän blogin lukijoille samaa salaattipöytää. Helsingissä oli vähän samanlaista, ja satun olemaan tuon aikakauden kasvatti. Liikuin paheellisissa piireissä, esimerkiksi lehtimiesten ja –naisten sekä kaikenkarvaisten kirjailijoiden, taitelijoiden ja muiden renttujen keskuudessa vuodesta 1964, ja väitetään, että minulla on hyvä muisti.

Tuon ajan erikoisuus oli ehkäisyn äkillinen kehittyminen, sukupuolitautien lähes täydellinen puuttuminen ja viinan käytön muuttuminen julkiseksi. Välittömästi sodan jälkeen revittiin raakaa viinaa tahtiin, johon oma ikäluokkani ei kyennyt. Mutta olen kyllä ollut kutsuilla, joille oli varattu 24 pulloa A-olutta ja kolme Rioja Tintoa tai algerialaista per lärvi. Ja jotkut saivat ne kaikki alas ennen kuin kukko kolmasti kiekui. Loputtomissa lehdistötilaisuuksissa viinavaunu oli yleisen mielenkiinnon kohde. Edeskäyvät kaatelivat tilauksen mukaan – esimerkiksi gin tonic ilman tonicia kumpaakin käteen, täysi lasi.

Mainosmaailma ja lehdistö ovat ehkä menettäneet mainettaan. Myös Suomessa työskentely sellaisissa paikoissa oli silloin kova juttu. Moni tuttavani työskenteli. Jopa vaimoni oli muutaman vuoden Anna-lehden toimitussihteerinä. Perjantain iltapäivien toimituskokouksiin järjestettiin kahvin sijasta paljon punaviiniä. Kirjankustannusalalla oli hiukan poikkeuksellista, että joku olisi näyttäytynyt esimerkiksi kirjakauppiaille selvin päin.

Yritän selittää, että jälkimaailman on arvioitava intelligentsijan kokoontumisista Kesärantaan (olin) tai Kekkosen ”lastenkutsuja” (en ollut) on myös sitä taustaa vasten, että hyvin harva osallistuja oli silmiinpistävän selvä. Väittäisin kumminkin, että amerikkalainen versio ja nuo suomalaiset muistot, jotka taatusti saavat ikuistajansa, ovat Villin lännen versioita – yhtä kaukana todellisuudesta kuin länkkärit niistä pesemättömistä psykopaateista, jotka todellisuudessa vainosivat ihmisiä Lännessä. Mutta jopa mafia kuuluu kopioivat ”Kummisetää”. Todellisuus jäljittelee taidetta.

Perustelu on selvä. Se kaikki oli teatteria. Aidot asenteet olivat toiset, vaikka puheet olivat hurjat. Joitakin piti aisoissa häpeän tunne, toisia raukkamaisuus, joitakin harvoja järki.  Kun selaan mielessäni 60-luvun ”Bermudan kolmion” (esim. Sikala – Kosmos – Ateljeebaari) sankareita, useimmat ovat kuolleet kauan sitten, ja hengissä olevat ovat kauan sitten siivonneet tapansa.

Yksi syy varoa iloista elämää oli, ainakin minulle, taloudellisen toimeentulon tarve. Useimmat työt ovat siitä harmillisia, että ne edellyttävät aikaa, vaivaa, keskittymistä ja hormonien hallintaa. Lisäksi pintamaailmassa oli silloin sama sääntö kuin nyt: jos nousu oli nopea, putoaminen saattoi olla sitäkin vauhdikkaampi. Elätin itseni ja sitten perheeni 20-vuotiaasta, ja asianajotoimistossa ansaitsin vähemmän kuin konekirjoittajat. Tyhmänylpeyttä, mitäpä muuta.

Lisäksi tämä kuusikymmentälukulaisuus koski hyvin harvoja. Esimerkiksi naispuoliset opiskelutoverini ostivat kriminkoipiturkin ja ryhtyivät tädeiksi eivätkä suvainneet minkäänlaista taiteellisuutta. Ja pojat taas olivat enimmäkseen samanlaisia kuin minä – äärettömän naiiveja, kokemattomia, pelokkaita ja tietämättömiä. Se sitten joskus näyttäytyi alleviivattuna röyhkeytenä.