Hullut miehet

Itse voisin mennä mielentilatutkimukseen, mutta arvaan tuloksen. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kollega Jyrki Virolaisen eilinen blogikirjoitus korkeiden tuomareiden muuttuneista tehtävistä ja heidän vetämisestään julkisuuteen on mielestäni niin hyvä, etten keksi sanoa muuta kuin aamenen.

Muista hulluista miehistä on kuitenkin televisio-ohjelma, joka kuuluu koonneen tolkuttoman määrän palkintoja. Kotipostillani NYRB (The New York Review of Books) julkaisi uskottavan ja sangen kielteisen esseen tästä 1960-luvun mainosmaailmaan sijoitetusta saippuasarjasta, joka näyttäisi jo päättyneen Suomessa Nelosella.

Suosion takana ovat kirjoituksen mukaan katsojat, jotka muistavat hyvin vähän tai eivät mitään 1960-luvusta.

Sääli ettei ole keinoa selvittää tämän blogin lukijamäärää ja heidän jakautumistaan miehiin ja naisiin, nuoriin ja vanhoihin. Oikeastaan se ei ole sääli, koska en ihan usko, että ”blogin lukija” on verrattavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien tilaajaan. Huoneenhallitus kysyi, miksi minä pidän Suomen Kuvalehteä kuivettuneena, kun en koskaan lue sitä. Se oli esimerkillinen aviollinen kysymys. Mitäpä siihen vastaisi.

Venkoiluln mahdollisuus jää kuitenkin käytettäväksi. En minä lue liioin Virolaisen enkä kenenkään muunkaan blogia. Luultavasti käyn syötteet läpi kerran viikossa, ja sitten voi mennä tuntejakin. Verkkomedia on siitä mainio, että välillä voi vakavissaan taistella perusteettomia – esimerkiksi ”ikävä tyyppi” –luonteisia ennakkoluulojaan vastaan ja perehtyä tosissaan sisältöön.

Lehden tilauksesta on tunnetusti vaikea päästä eroon, ja vielä minun sukupolvelleni sanomalehti on taloustarvike. Siitä maksetaan kuin näkkileivästä.

Hyviä lehtiä vastustan. Ehkä kerran vuodessa kannan jätepapereihin suuren määrän julkaisuja, joissa on jokin ”hyvä kirjoitus”. Irtonumeroita tulee ostetuksi, mutta sitten junassa onkin tuttu tai nälkä yllättää. Mitä lupaavampi kirjoitus, sitä varmemmin siihen ei enää palaa. Olen pahoillani. Tämä on totta.

Nyt tietenkin valehtelin. Rahanhimo tai toisin sanoin virkavelvollisuus tai työtehtävät panevat lukemaan. Vihje: esimerkiksi väitöskirjoja ei yleensä kannata lukea kokonaan, vaan valikoiden. Niissä on säännönmukaisesti opinnäytteiltä edellytettyä tingeltangelia, joka ei todellisuudessa vaikuta asiaan.

”Hulluista miehistä” (Mad Men) sanotaan, että lähimenneisyyteen sijoitettu draama, oikeastaan saippuaooppera, osoittautuu mainokseksi. Kyllä, Brooks Brtohers myy ”Mad Men –pukuja” ja kuulemma törröttävät tissiliivitkin tekevät kauppansa. Puhe ei ole kuitenkaan siitä.

Elokuvissa ja kirjoissa vakava tarkoitus on esittää aineistoa, ikään kuin vettä ja kukkamultaa, toisen ajattelulle ja tunteille. Mainonnan tarkoitus on antaa ajatukset, tunteet ja mielikuvat valmiina, mielellään sokeroituina je pehmeäksi liotettuina. Se joka säästää lukijan ajattelemisen vaivalta on tuomittu menestymään.

En uskottele, että tämä olisi kirjallisuutta, paitsi välillä. Yleensä käsitän rupattelevani teidän, lukijoiden kanssa. Rupatteleminen ei tarkoita samaa kuin ”small-talk”, joka on pelkkä rituaali.

Vakavassa mielessä tehty teksti, filmi tai musiikki pyrkii samaan kuin uskonto, tarkemmin hartauden harjoittaminen tai hartauskirjallisuus: se pyrkii herättämään levottomuutta.

Tässä syntyy usein väärinkäsityksiä. Oikein hyvä romaani on kuin vaikea ihotauti. Siitä ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana ja aina on vaara, että sen tartuttaa myös ympäristöönsä. Perustelen tätä väitettäni biologisesti. Muita paremmat mahdollisuudet menestyä biologisessa lokerossaan on sillä, joka osaa pelätä oikeaan aikaan, ei luonnevian vaan tilanteen mukaan, ja sopeuttaa käyttäytymistään väliaikaisesti tai pysyvästi.

Tässä taiteellinen darwinismi. Ei se tuon kummempaa ole.