24. tammikuuta 2011

Kultainen ankkuri I




Tämän kirjoituksen taustaa on myös Ruotsin tuntematon historia. Tarkoitan maata ja kieltä. Ensin sattui silmääni, että joku kommentoija epäili, tokko Suomessa sotavuosina ruotsinkielisiä Ylen lähetyksiä olikaan. Niitä oli joka vuosi satoja, noin neljännes ohjelmista.

Sotavuosien Suuri Selostaja oli Pekka Tiilikainen. Hänen aisaparinsa oli silloin samalla tavalla kuin sotien jälkeen urheilussa Enzio Sevón, joka pystyi enempäänkin kuin samma på svenska. Hänen poikansakin pärjäsi kohtalaisesti – Leifistä tuli korkeimman oikeuden presidentti.

Ruotsin suuri viihdemuoto on revyyteatteri, ja on yhtä vaikea löytää ruotsalaista, joka ei tuntisi Evert Taubea kuin suomalaista, joka tuntisi hänet. Tai oikeastaan Taube ei liity revyyteatteriin, mutta tuskin te olette kuulleet revyyn nimiä Karl Gerhard tai Hasseåtage tai Povel Ramel. Trubaduureista Cornelis Vreeswijk ja Fred Åkerström kannattaisi tuntea, jälkimmäinen etenkin voittamattomien Bellman-levyjen vuoksi.

Bellman puolestaan on perustus. Jostain mielenkiintoisesta, vaikeasti selitettävästä syystä suuri kirjallisuus alkaa usein suurella kansallisella omakuvalla, joka on koominen. Sellainen oli Espanjan Don Quijote, Ranskan Pantagruel, Englannissa Chaucer, Shakespeare ja sitten Tristram Shandy, Saksassa Grimmelshausen, Venäjällä Gogol, Italiassa Decamerone, Yhdysvalloissa Twainin Huckleberry Finn ja Suomessa tietenkin Kiven Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä. Jopa Kiinan vanhimmista vuosisadan romaaneista löytyy tämä sama piirre (Suon lainsuojattomat).

Bellmanin yhteydessä ei välttämättä tajuta, että hänen runonsa sisältävät kokonaiskuvan Ruotsista – varsinkin arjen ja kuvitelmien historian. Niistä voi lukea kaiken sen, mistä virallisempi historia vaikenee kukaties edelleen.

Bellman oli Suomen herrasväen keskuudessa suunnattoman suosittu, ja sisällöltään ja kantavuudeltaan vaatimattomammat Wennerbergin ”Gluntit”, joita on kai tässä yhteydessä pidettävä opiskelijailoitteluna, tunsi ainakin 1920-luvun lopulla alkaneeseen suureen kieliriitaan asti jokainen yliopisto-opiskelija. Ne muuten suomennettiinkin. Nyt ne on unohdettu. Enää niistä ei taida olla eläjiksi.

Suomalaisessa laulussa rekirivot ja tappelulaulut nauttivat erikoisasemasta ja ovat nähtävästi sangen suomalaisia. Sitten Pietarin vyörynä tuotettu romanssi ja Berliinin aivan yhtä kaupallinen kahvilamusiikki peittää alleen lähes kaiken. Meillä jazziksi nimitetty fokstrotti on jompaakumpaa, venäläistä tai saksalaista. Ja arveluttavan kansanlaulun korvaa kotitekoinen laulelma, joka saa ranskalaisperäisen nimityksen ”kupletti”, katkelma. Huumorilaulu elää samoin ehdoin kuin muuallakin Euroopassa, erilaistan ”teattereiden” täyteohjelmana. Ja ensimmäisiä suuria nimiä alalla on J. Alfr. Tanner.

Reino Palmroth eli Reino Hirviseppä eli Palle lienee ollut vaivalloinen ihminen. Ainakin kaikki, Mannerheimia myöten, hermostuivat hänen ilkeänsadistisiin ryssälauluihinsa jo talvisodan aikana, ja jatkosodan vuosina hänet siirrettiin määrätietoisesti varastoon ja sotien jälkeen naftaliiniin. Eräänlainen comeback hänelle järjestyi televisiossa viattomien kuplettien – esimerkiksi Nortamon – parissa. Henkilönä hän personoi omahyväistä hurraaisänmaallisuutta.

Tämän parjaustulvan jälkeen: Palle toisaalta ja Reino Helismaa toisaalta pitivät yllä suomalaista revyyperinnettä, edellinen ennen sotia ja jälkimmäinen sotien jälkeen. Mitä muuta on radiohupailu kuin revyy? Helismaa kirjoitti niitä yli sata vaikka oli 50-luvun alusta rillumarei-kulttuurin henkilöitymä. Tietenkin on mainittava myös Iloinen teatteri ja erinäiset revyynumerot, joihin kirjoitti tekstejä muun muassa Arijoutsi, Helsingin Sanomien pakinoitsija, Heikki Marttila.

Kaksi suomalaisen viihteen jättiläismenestystä osoittautuu taustaltaan mielenkiintoisiksi. Meillä oli laulunäytelmä – ”Tukkijoella”, satiirinen laulunäytelmä – ”Lapualaisooppera” – ja kabaree – ”Orvokki”, joka tavoitteli aika vaatimattomin taiteellisin kyvyin Berliinin sotienvälistä kabareeta. Korkeatasoinen Agit-Prop seurasi kansainvälisiä esimerkkejä.

On tapana luulla, että protestilaulu tuli suoraan Yhdysvalloista. Oli siinäkin Ruotsi välissä. Kysykää Freddyltä (Matti Siitonen). Nimitys oli ”Hootenanny”. Ja vaikka Hector (Heikki Harma) ei ehkä ollut kuullutkaan ilkeistä ruotsinmaalaisista kitaramiehistä mutta Bob Dylanista sitäkin enemmän, kyllä täällä oli markkinarako, jonka hän täytti suurenmoisesti. Ja sitten Irwin ja Juha Watt Vainio osasivat yhdistää terävänilkeän havainnoinnin huumorilaulun perinteeseen. [jatkuu…]

22 kommenttia:

  1. Eiköhän se Hectorin esikuva ollut lähinnä tuo Donovan, vaikka varmaan muitakin oli - ja olihan Cumuluksen lisäksi se Hootenanny Trio…

    Dylaniin tuo protestilaulaja tms juttu ei ole oikein koskaan sopinut kovin hyvin - ehkä samassa suhteessa kuin dixieland Charles Mingusiin.

    Tässä menneenä syksynä kirjoitit W. Somerset Maughamista ja sen kavereista, että "Suomeen ei liioin koskaan tule tällaista kirjallisuutta. Mainitsemani kirjailijat ovat syntyneet tai kohonneet herrasväkeen, jota Suomessa on onneksi vähän…"
    Samaa voisi sanoa Bob Dylanista. Ei täällä ole koskaan ole ollut "sellaista" musiikkia… runoutta, ja tuskin tulee olemaankaan… siis ei mitään edes lähellä olevaa...

    http://www.finebooksmagazine.com/issue/201101/graphics/auction-bob_dylan_lyrics.jpg

    Dylanin "protestilaulaja" vaiheesta löytyy juttua mm täältä:

    http://www.thecultureclub.net/2006/09/05/cambridge-forum-radio-bob-dylan/

    William Zanzinger killed poor Hattie Carroll
    With a cane that he twirled around his diamond ring finger
    At a Baltimore hotel society gatherin'
    And the cops were called in and his weapon took from him

    As they rode him in custody down to the station
    And booked William Zanzinger for first-degree murder
    Oh, you who philosophize disgrace, and criticize all fears
    Take the rag away from your face, now ain't the time for your tears

    http://www.youtube.com/watch?v=bmADAA97RTI

    VastaaPoista
  2. Tuoreemmista tietenkin Rope Muonasuu, joka työntää kuulaa Kemin Keijuissa!
    Sanasta miestä kuuntelee Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  3. Muistan - tosin en tämän tarkemmin, mutta kumminkin oleellisimman - kun Pallesta piti tehdä haastattelu Helsingin Sanomiin. Ja tehtiinkin. Täyttikö hän 7-tai 80 vuotta, tai enemmän, se on sivuseikka. Mutta kun toimittaja soitti hänen ovikelloaan, ja hän pääsi sisälle - niin sanotusti "peremmälle" - niin Palle lykkäsi hänen käteensä noin neljä A-4sta. Siinä oli tarkkaan kirjattu (eli kirjoitettu) mitä toimittaja kysyi, mitä Reino H. vastasi; hänen haastattelunsa oli siis siinä. Ja semmoisena, sanaakaan vaihtamatta, se olisi pitänyt julkaista lehdessä? (Siinä oli, kuulema, kirjoitettu niinkin että "tuohon toimittajan kysymykseen päivänsankari vain hymähti" ja toisessa kohtaa "mietteliäänä, käsi otsalla, päivänsankari katsoi ulos ikkunasta ja sanoi sitten"... Toimittaja kiitti kahvista ja lähti ulos.

    VastaaPoista
  4. Revyyyyteatterista puheenolleen muistan yhden jutun jonka (muistaakseni) Jukka Virtanen on kertonut. Heille, silloin kun he vielä pyörittivät Iloista Teatteria, tuli vieraaksi arvostettu ranskalaisohjaa Pinóo. (Oikeinkirjoituksesta en ole nyt varma. Mutta kumminkin.) Seutulan lentokentällä he kumminkin saattoivat tätä arvovaltaista vierasta pois: Marjatta Leppänen ja Matti Kuusla. Jaakko Salo, joka parvelta seurasi tilannetta Jukan kanssa, sanoi että "tuossa menee halki, poikki ja pinoon"...

    VastaaPoista
  5. Olenko oikeassa, että tarkoitat tossa viimeisessä kappaleessa protestilaululla, nimenomaan jostain syystä suomessa 60-luvulla protestilauluksi nimetty muoti-ilmiötä.

    Nimittäin protestilaulujahan on käsittääkseni sanan varsinaisessa merkityksessä ollut jo iät ja ajat.
    Itse laskisin jopa Carl Michael Bellmanin tähän kastiin tai ainakin osan hänen tuotoksistaan.

    Tässä 60-luvun "protestilauluilmiössä" on pikemminkin kysymys Yhdysvaltalaisen folk-musiikin rantautumisesta Eurooppaan. Se miksi Dylanin osuus tässä on niin merkittävä on kai se, että Dylan oli vuosikymmeneen ensimmäinen artisti, joka alkoi kirjoittamaan uusia lauluja tähän genreen (Nimenomaan se valkoisen puolen genreen. Blues ja yleensäkin musta juurimusiikki säilytti elinvoimansa noina vaikeina aikoina paremmin).

    Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin Yhdysvaltojen kommunismivainot meinasivat tukahduttaa samalla koko rikkaan Amerikkalaisen juurimusiikin ei pelkästään sen vasemmistolaista haaraa.

    Dylanin esikuvahan oli tunnetusti Woody Guthrie Yhdysvaltalaisen valkoisen folk-musiikin jättiläinen. Mies josta ehkä voisi ehkä käyttää Suoraan Kemppisen lausetta Belmannista vaihtaen vain Bellmanin Guthriksi ja Ruotsin Yhdysvalloiksia.

    Lainaus:
    "Bellmanin yhteydessä ei välttämättä tajuta, että hänen runonsa sisältävät kokonaiskuvan Ruotsista – varsinkin arjen ja kuvitelmien historian. Niistä voi lukea kaiken sen, mistä virallisempi historia vaikenee kukaties edelleen."

    Guthriella ja Bellmanilla oli käsittääkseni vielä sekin yhteinen piirre, että molemmat pystyivät kirjoittamaan lauluja hyvin nopeasti ja näin ollen reagoivat paikallisiin uutisiin lauluillansa samantien.

    En tiedä, että kuinka paljon kummaltakaan näitä varmaankin kertaluonteisiksi tarkoitettuja lauluja on säilynyt, mutta paikalla olleelle yleisölle ne ovat varmaan olleet riemukkaita kokemuksia.

    Niin ja sitten tähän lopuksi. Ei "protestilauluaalto" pelkästään Suomeen tullut Ruotsin kautta. Nimittäin herra Nimeltä Joe Hill oli kovaa valuuttaa 60-luvun alussa
    yhdysvalloissa näiden "yhteiskunta kriittisempien" folk-artistien keskuudessa.

    VastaaPoista
  6. Siin nyt sohaistu sellaiseen josta ei genrestä juur ymmärretä, Hector sitä ja tätä.
    Daniel "Dan" Andersson oli omansa aikansa maailman varhainen protestilaulaja ja ironisoija.
    HÄn kuuli lapsuudessaan sattumoisin paljon maankiertäjien tarinoita, joissa oli aina clue.
    Hector omaksui ehkä tuon saman tavan pieni piru silmässä tarkastella/havainnoida, minkä myöhemmin Ruusuportti, 1979, ja sen kansitekstit vahvistikin.

    VastaaPoista
  7. ...Cornelis Vreeswijk...

    Ruotsin vuosinani kuuntelin mielelläni hänen Rautavaara-laulujaan.

    VastaaPoista
  8. Ad Omnia: "rotestilaulu" oli muistikuvissani lyhytaikainen ilmiö, 1960-lukua. Hector levytti silloin Buffy Sainte-Marien "Palkkasoturin". Donovan tuli tunnetuksi.

    Tämän päivän ja huomisen kirjoitukseni hakee juuri ristikkäisiä ilmiöitä. Ilman muuta "protestilaulu" oli ollut olemassa aina, varsinkin kun ottaa huomioon, että runoutta laulettiin.

    Henkilökohtaisesti muistan käänteentekevänä pidetyn Boris Vianin Algerian sodan aikaisen "Sotilaskarkurin" (Le deserteur).

    VastaaPoista
  9. Ei unohdeta Kymenlaakson kummajaista Veikko Lavia. Vepan tuotanto oli arjen hiomaa ja ulottui kaikkein rivoimmista isojenpoikien lauluista Limperin Hilmaan.
    Jokainen ihminen on laulun arvoinen

    VastaaPoista
  10. Minä en ymmärrä mitä korkeatasoista lajia suomalainen Agit-Prob edusti.
    Noudattivat hyvin esimerkillisesti Neuvostoliiton ohjetta ajaa alas kansallista identiteettiä.
    Perinteet oli ajettava alas muuttamalla laulujen sanoja, säveltä, muokkaamalla kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvaa jne...

    Hyvin onnistuivat, koska nykyäänkin jotkut runkkarit näitä lauluja laulelevat ja uudelleen levyttävät nostalgisesti.

    Sokka, Chydenius, Vesa Matti Loiri, Heikki Kinnunen...

    Jotenkin, jos uskallan ja saan sanoa, ymmärrän täysin sitä vihan määrää, jota valkoiset tunsivat muitakin kuin ase kädessä taistelleita punaisia kohtaan. Ja osaan ymmärtää miksi nämä muut joutuivat teloitetuiksi.

    VastaaPoista
  11. Eipäs unohdeta: Simo Salminen - Rotestilaulu.

    http://www.youtube.com/watch?v=hXSzIpw48Yk

    VastaaPoista
  12. Mennyttä maailmaa on toki jatkuvasti mukavaa muistella, mutta eikö tuo JK:n talon katto kohta romahda lumen painosta?
    Nim. Huolestunut lukija.

    VastaaPoista
  13. A>d Anonyymi: - se ei ole minun kattoni.

    VastaaPoista
  14. Ad Omnia: - saattaa hyvinkin olla, etten kuulu stalinistien enkä heidän ohjelmistonsa ihailijoihin.

    Toisin kuin siihen aikaan oli tapana, Agit-Prop lauloi puhtaasti ja hyvin. Ihmettelin sitä jo silloin, koska olin lukenut, että nuotilleen laulaminen on porvarillinen ennakkoluulo, ja Kaisa Korhonen ja Kristiina Halkola toimivat tämän mukaisesti. Myös vaatimattoman iskelmän tasoinen soinnutus oli turhaa, ainakin ajatellen Kai Chydeniuksen monia sovituksia ja säestyksiä. Kun hän täytti hiljan vuosia, panin merkille jonkin televisio-ohjelman yhteydessä, ettei hän ole vieläkään oppinut soittamaan pianoa. Kova pää.

    VastaaPoista
  15. Aforismi - metri lunta katolla on oppimani käytännön riskiraja. Toisaalta kuitenkin asiantuntijat väittävät, ettei Suomessa ole vielä yksikään asuttu pientalo romahtanut lumen painosta.

    Tietääkö kukaan asiasta? Hallit ja vastaavat ovat asia erikseen. Niitä on romahdellut.

    VastaaPoista
  16. Kyllä on romahtanut. Nimittäin näitä hirsitaloja, jotka kovan buumin aikaan 20-30 vuotta sitten olivat myynnissä.
    Tiedossani on kaksi romahtanutta kesämökkiä edellistalvelta.
    Myynti/kysyntä oli tuolloin niin rajua, etteivät ehtineet kuivattaa hirsiä tarpeeksi.
    Noin 10 vuotta sitten eräs VTT:n tutkija kertoi puupuolensa tutkineen pari sataa tuon ajan hirsitaloja, joissa hirren ydinpuu oli jo mädäntynyt. Näitähän ei julkaista, koska ovat yksityisten tilaamia tutkimuksia.
    Tutkijahenkilö povasi jo tuolloin, että 20-30 vuoden kuluttua homebuumi iskee näihin valmis-hirsitaloihin. Ensimmäisinä ne talot, jotka on pinnoitettu maalaamalla ja syyt suljettu.
    Tämä ihan vakavana vinkkinä.

    VastaaPoista
  17. Savonlinnassa taisi olla Sokos, jonka edustalla, sisällä lämpimässä, pyysimme saada soittaa paria instrumenttia.

    Myyjätär haki johtajattaren, joka - olin hieman yllättynyt - suostui pyyntöömme. Hieman vaivautuneesti lausuttuna lisäehtona oli: "Ei sitten mitään rotestilauluja tai semmoisia."

    En voi sanoin kuvailla, kuinka oudolta tuo kommentti meistä nuoremman polven hiihtäjistä kuulosti.

    VastaaPoista
  18. Jukka kirjoitti:"Ruotsin suuri viihdemuoto on revyyteatteri, ja on yhtä vaikea löytää ruotsalaista, joka ei tuntisi Evert Taubea kuin suomalaista, joka tuntisi hänet. Tai oikeastaan Taube ei liity revyyteatteriin, mutta tuskin te olette kuulleet revyyn nimiä Karl Gerhard tai Hasseåtage tai Povel Ramel. Trubaduureista Cornelis Vreeswijk ja Fred Åkerström kannattaisi tuntea, jälkimmäinen etenkin voittamattomien Bellman-levyjen vuoksi."

    Hauskinta, mitä ruotsalainen revyyteatteri - suomalaisesta näkökulmasta - on tuottanut on tietenkin Pirkka-Pekka Peteliuksen "Balle Ramsted Pankaka Show" Velipuolikuussa. Siihen on onnistuttu kiteyttämään ruotsalainen huumorintaju viimeistä piirtoa myöten.

    VastaaPoista
  19. "Tietääkö kukaan asiasta?"
    Kirkkonummella(kin) käytetty mitoituskuorma on 1,8 kN/m2 (eli suunnilleen 180 kg/neliö). Se vastaa normaalin vesipitoisuuden lunta sen saman lukuarvon eli 1,8 metriä. Paikkoihin, joihin lumi kinostuu, suunnittelija on laskenut 2,5 kN/m2.
    Näin teoriassa. Jos joku kattoristikko tai -tuoli on vinossa pystysuoraan nähden, kantokyky vähenee jyrkästi.

    VastaaPoista
  20. Kemppinen: "Se ei ole minun kattoni."

    Ok, tiedetään, että JK on ihmisiä, joiden "katto on korkealla." Mutta puhuinkin talon katosta, en JK:n katosta.

    Miksi muuten joku valokuvaisi jonkun vieraan taloa niin kovin hartaasti?

    VastaaPoista
  21. Proprius-levymerkillä on julkaistu eri esittäjien äänitteistä kootut Bellman-kokonaislevytykset (Fredmans sånger ja Fredmans epistlar). On siellä muitakin hyviä, mutta jotenkin se Åkerström vain niistäkin on se joka jää mieleen.

    Oikein laulamisesta tuli mieleen, että kevyen musiikin kähisemismuoti taitaa olla kuitenkin suhteellisen tuore ilmiö, tai ainakin entisaikoina oli tilaa myös puhtaalle laulamiselle, ja monet suositut mieslaulajat (esim. Rudi Schurike ja Tino Rossi) olivat jopa aika korkeita tenoreita.

    AW

    VastaaPoista