Kirjoittamisen vapaus

Laitoin jo vastauksen kommenttiin. Joku, järkevistä kannanotoistaan tunnettu kirjoittaja, oli ymmärtänyt luullakseni tahallaan väärin esimerkkini mielipiderikoksista. Hän kirjoitti jotain heikosti ajateltua punakaartin aseellisesta toiminnasta 1918.

Puhe oli niistä henkilöistä, jotka tuomittiin ihan valtiorikosoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin tai mehetyivät, vaikka he eivät olleet osallistuneet aseelliseen toimintaan. Tunnetumpi esimerkki voisi olla Yrjö Kallinen, joka lopulta kuitenkin säilytti henkensä.

Muita tunnettuja esimerkkejä ovat Eetu Salin, joka tuomittiin kuolemaan osallistumisesta punaisten kansanvaltuuskunnan toimintaan ja ”Maiju Lassila” (Algot Untola / Tietäväinen), joka vangittiin ja ammuttiin mereen agitaattorina eli lehtikirjoituksistaan. Näitä riittää, surmansa saaneita lehtimiehiä ja järjestöaktiiveja, jotka eivät lainkaan osallistuneet taisteluihin. Oikea rikosnimike olisi ollut ”kapina”. Vankileireillä oli 74 000 ihmistä, joista ja aikanaan annetuista tuomioista päätellen kolmanneksen tai neljänneksen syyllisyys oli sangen vähäinen tai välillinen.

En määrittele sananvapautta vain sensuurin kielloksi. Sananvapauden sijaan on tullut ilmaisun vapaus, joka sisältää oikeuden mielipiteisiin sekä informaation ja ajatusten vastanottamiseen ja ilmaisemiseen. Näin se on nyt kirjoitettu ja tämä on laki maassa.

Mietitään käytännönläheistä esimerkkiä. Onko blogin pitäjän ihmisoikeussopimuksen hengessä julkaistava kaikki lähetetyt kommentit?

Ei ole. Blogin pitäjä voi olla vastuussa kommenttien sisällöstä, joten sisällöltään rikollisia kommentteja ei saa julkaista. Entä laajemmin? Ei ole.

Minulla ei ole velvollisuutta julkaista kirjoittamaasi kirjaa. Jos julkaisen lehteä, harkitsen itse, otanko tarjoamasi kirjoituksen lehteeni julkaistavaksi.

Vastakkain ovat sinun ilmaisuvapautesi ja minun ilmaisuvapauteni.

Jos olisin tuollainen lehden julkaisija, viranomaiset voisivat ehkä velvoittaa minut painamaan jonkin tähdellisen kuulutuksen, mutta yksityiset eivät. Tämä asia ei ole sen kummempi kuin se, että en ole velvollinen sallimaan sitä, että joku tulee ilmaisemaan itseään kotini ulkoseinään maalipytty kourassa.

Kysymys oikeudesta tiedon vastaanottamiseen on vaikea ja polttava. Tuomioistuimet ovat villiintyneet tekijänoikeusjärjestöjen mölinästä. Mutta siitä en kirjoita tänään. Totean vain, että kieltäminen ja rankaiseminen on lisännyt suosiotaan aivan tavattomasti.

Muistan sellaisen ajan, jolloin jotkut ihmiset ajattelivat, että ihmisellä on oikeus – ihmisoikeus – toimia oman mielensä mukaan ja jopa aiheuttaa vahinkoa itselleen esimerkiksi syömällä epäterveellisesti. Ääniä on jo korotettu: moskamurkinan harrastajia ei saisi hoitaa verovaroin sairaaloissa, ilmeisesti ei, vaikka heillä olisi tikku sormessa.

Tuo suosittu ajattelu, jossa poliitikot ja lääkärit sekä monet muut asiantuntijat ovat löytäneet toisensa, osoittaa syvällistä ihmisarvon halveksimista.

Kun sanoin ”lääkäri”, jatkan vakavalla asialla. Monet perinteisesti yhteiskunnan ylläpitävät palvelut, kuten hoito ja hoiva toisaalla ja opetus toisaalla, yksityistyvät kovaa vauhtia. Ehkä se on hyväkin suunta. Ainakin asialla on monta puolta.

Sitä puolta en ole nähnyt korostettavan, että ilmaisuvapautta on pyritty tukemaan muun muassa määräämällä viranomaistoiminnan julkisuudesta. Viranomaisten toiminnan on oltava ”läpinäkyvää” eli käsitettävää, ja ihmisillä on oikeus saada nähtäväkseen asiakirjoja esimerkiksi rakentamisesta tai kaavoituksesta.

Tällä hetkellä en tiedä, koskeeko tämä sääntely Aalto-yliopistoa, jolta nautin erinäisiä etuuksia. Luultavasti koskee, mutta en ole aivan varma. Hoito- ja hoiva-aloilla olen kuullut epäkohdista. Viranomaista pitäisi valvoa – mutta onko heillä siihen käytännössä mahdollisuuksia. Ja onko omaisilla?