Tärkeämpi kirjoitus

Ensimmäinen kiihkeä sananvapauden puolustaja oli paavi, joka julkisesti julisti pannaan kirjanpainajan yksinoikeuden loukkaajat. Kysymyksessä oli ajan mittojen mukaan harvinainen roisto Aleksanteri VI, omaa sukua Borgia.

Kuin muina miehinä paavin Pyhä istuin ryhtyi julkaisemaan Indexiä eli kiellettyjen kirjojen luetteloa.

Ajatus mielipiteen vapaudesta oli kuitenkin jo ollut olemassa. Se ei toteutunut Ateenassa – siellähän eräskin viisas mies joutui riistämään itseltään hengen tyhjentämällä myrkkymaljan, koska hänen väitettiin villinneen nuorisoa nimenomaan hälyttävillä mielipiteillään.

Selkeästi ajatuksen muotoilivat islamia tunnustaneet abbasidi-kalifit, ja väitetään, että ajatus tieteen ja tutkimuksen vapaudesta siirtyi sieltä Manner-Eurooppaan.

Tuo on helppo uskoa, koska länsimaisen kulttuurin keskeinen myytti koskee nimenomaan mielipidevainoa ja tapaus, jossa kummallisten käsitysten esittäjä, myös sananvalinnoissaan outo henkilö tuomittiin surmattavaksi naulitsemalla hänet ristiin. Roomalainen maaherrakin ihmetteli.

Tässä yhteydessä on yhdentekevää, mitä tuo mies meni väittämään. Ristiinnaulitun kannattajat panivat kuitenkin menettelyn merkille ja kunnostautuivat itse myöhemmin monien vuosisatojen ajan mielipiteiden kuurnitsijoina eli siis sananvapauden vihollisina.

Sananvapautta ajatellen Suomi on ehkä iljettävin esimerkki perusteettomasti oikeusvaltiona esiintyvästä maasta. Itsenäisyytemme alkoi operaatiolla, jossa 10 000 – 20 000 ihmistä toimitettiin hengiltä heidän ilmaisemiensa mielipiteiden takia. Tuomituista punaisista todellisia rikoksia oli tehnyt jokseenkin harva. Henkensä menettäneitä oli lopulta enemmän kuin 25 000.

Sen jälkeen ”laillisuusvaltio” jatkoi uuden perustuslakinsa turvin mielipidevainoa, nyt kohteenaan kommunisteiksi väitetyt. Jälleen: osa heistä oli maan lakien mukaan aidosti rikollisia, jotka valmistelivat yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista kumoamista. Suurin osa maanpetoksen valmistelusta vuosiksi kuritushuoneeseen tuomituista oli syyllistynyt vain virheellisiin mielipiteisiin – ei välttämättä edes niiden ilmaisemiseen. Samaan aikaan samat aikeet suvaittiin miltei poikkeuksetta, jos niiden esittäjällä oli musta paita ja sininen solmio.

Sananvapautta pidettiin tuomaripiireissä korulauseena vielä 1980-luvulla. Yhteyttä Neuvostoliiton pelkoon ei voi olla näkemättä. Olin itse mukana, kun mm. Soltzhenitsyn todettiin Suomessakin kansanviholliseksi (”Vanikileirien saaristo”, elokuva ”Päivä Ivan Denisovitshin elämässä”.)

Kommentoija kysyi jonkin juttuni yhteydessä, perustaako Kemppinen väitteensä kuulopuheisiin, kun ei ollut itse paikalla kuulemassa kertomaansa. Kysyjä ei käsitä, että tuomarikin perustaa aina ratkaisunsa kuulopuheisiin – todistajien kertomaan. Ei kai hän itse ole osallistunut puukkotappeluun, josta tuomitaan. Sinänsä epäilyttävä on todistajanlausunto, jossa kertoja kertoo muilta kuulemaansa. Mutta noissa nyt olin itse paikalla.

Tämän kirjoitan kuunneltuani television viisaiksi väitettyjen keskustelijoiden kommentteja tapahtumista perustuslakivaliokunnassa. Menettely on salaista samasta syystä kuin tuomioistuimen harkinta ennen päätöksen antamista – on voitava kysellä, väitellä, olla kahden vaiheilla. On tavallista, että joku ratkaisija on aluksi sitä mieltä, että linnaan vain, mutta päätyy hylkäämään vaatimukset. Todisteiden arviointi on joskus hyvin vaikeaa.

Olisi suotavaa, että asiantuntijat olisivat erimielisiä. Tulee eroja, kun on haettava tasapaino julkisen edun (tiedon saannin) ja ihmisen oikeussuojan välillä. Asiantuntija ei menettele väärin julkistamalla mielipiteensä kesken menettelyn, mutta mielestäni se ei ole sopivaa.

Alamaisuuden perinne aiheuttaa sen, että tuomioistuimet ja perustuslakivaliokunta pääsevät liian vähällä. Perustelujen kimppuun on käytävä, jotta nähtäisiin, kestävätkö ne. Ja yleisö ulvahtelee vääristä ratkaisuista muistamatta, että tuomioistuimet äänestävät ratkaisusta hyvin yleisesti, ja että meilläkin on muutoksenhakuoikeus juuri siksi, että tuomioistuimen tai viranomaisen ratkaisu voi olla aivan väärä.