Työn orjat

Löytyi kirjallisuudesta selitys, jota olen arvaillut kauan oikeaksi. En tiedä, miten mahtaa olla.

Miehen pikkutakki ja valkoinen tai vaalea kauluspaita on naurettavuuden huippu. Molemmat ovat epäkäytännöllisiä, hankalia pitää kunnossa ja lisäksi herättävät kysymyksiä.

Työ on häpeällinen asia. Ruumiillinen työ on erityisen häpeällistä. En ole varma, kauanko näin ajateltiin, mutta ehdottaisin, että Suomessa joko 1920-luvulle tai sotiin asti.

Ei siis niin päin, että puku, kauluspaita ja mahdollisesti piiansyötti kaulassa olisi hienoa, vaan että niiden puuttuminen on epäilyttävää.

Ruumiillisen työn tekijä joutuu kantamaan kuormia myös rintaansa vasten. Sotilaan rintamus voi tahriutua verestä, omasta tai vainolaisen hurmehesta. Hänen on käytettävä jotain haalarin tapaista tai esimerkiksi pusakkaa eli lyyssiä, jollainen nähtiin viimeksi Päätalo-elokuvissa televisiossa.

Valkoinen paita viestitti myös, että tässä on mies, jolla on varaa vaihtaa paitaa ja jopa pesettää. Smokki ja frakki ovat tämän ajattelutavan paraatiesimerkkejä. Jos pikkuvirkamieskin vetäisi eilisen kauluspaidan päälleen toisena ja kolmantenakin päivänä ja peitti hajuhaitat Mumrolettella, frakkipaitaa ei käytännössä voi käyttää pesemättä uudestaan.

Chaplin ja Ohukainen ja Paksukainen olivat sosiaalisen arvon rippeistä kiinni pitäviä hahmoja. Ainakin Chaplin oli joissakin elokuvissa simsetti – pelkkä paidan etumus takin alla. Oikeastaan simsetti, irtokaulus ja irtomansetit liittyvät pestävyyteen ja olivat muinoin ikään kuin kauppamatkustajan tunnuksia.

Puutarhanhoito saattoi olla ensimmäinen ”hobby”, jossa vakavarainen henkilö saattoi saada kätensä likaisiksi. Valokuvista päätellen  kauluspaita oli silloinkin välttämätön, ja solmukekin.

Pätkällä on valkoinen paita ja solmuke, mutta Pekka Puupäällä vaikeasti luokiteltava, leukaan napitettava takki.

Päähineen merkitys saattaa olla, että se putoaa, jos käyttäjä alentuu esimerkiksi ottamaan käteensä kannettavaa. Hampparimiehet käyttivät sata vuotta sitten kovakupuista knallia villapaidan kanssa. Sama viesti: nyt ollaan vapaalla.

Armeijassa koppalakin ja kenttälakin (lippiksen tai suikan) ero lienee sama. Koppalakki päässä ei voi muuta kuin terhennellä, ja ryhdistäkin on pidettävä huoli. Menneisyydessä kolmikolkkahattu ja se kapina, jota Napoleon piti poikittain ja muut pitkittäin, voi olla ajan tekniikkaa ajatellen järkevä ratsastajalle. Ja sosiaalinen viesti: tässä on mies jolla on oikein hevonen.

Villin lännen Stetson oli sekin ratsastajan päähine, tyypiltään periaatteessa tunnettu keskiajalta asti.

Päähineen keskeinen käyttö, ei siis suoja säätä vastaan, vaan yhteiskunnallisen aseman merkki, on silmiinpistävä, kun ajattelee muita päähänpantavia: seppele, kruunu, diadeemi – peruukki.

Muinaisuudessa eli minun lapsuudessani maalaismies pani vilttihatun kirkkoon, mutta viikolla käytettiin lippalakkia. Ylioppilaslakki on merkki käyttäjän keskenkasvuisuudesta – ei vielä kypsä silinterin käyttöön.

Tähän on tultu. Huomaan itse panevani esimerkiksi oopperaan kulmahousut ja kauluspaidan ja villapaidan. Päähine on kesällä lippis (ei enää amerikkalaismallinen) ja talvella Ruotsin historiassa käyttäjänsä saamattomuutta ja vetelyyttä muinoin korostanut myssy, puhekielessä pipo. Opiskeluaikoinani sellaisissa vetimissä ei olisi päästetty yliopistolle edes sisään.