Pimeä musiikki

Kun äiti oli kuorossa tai ties missä, juuri tähän aikaan vuodesta kuuntelimme pimeää musiikkia.  Lapsi oli varmaan kolmen, ehkä neljän ikäinen. Haimme molemmille taskulamput ja kiersimme sammuttamassa kaikki valot, toisen toisensa jälkeen.

Sanoin möreällä äänellä:” Kaameaa…”

Kainalosta kuului pienellä äänellä: ”Kaameaa!”

Sääli ettei silloin tainnut olla käytettävissä Rostropovichin levyä, vaan ehkä Casals ja H. Schiff ja Fournier. Preludi c-molli-sellosarjasta oli hyvä aloitus. Samasta sarjasta soitettiin sitten myöhemmin eräissä hautajaisissa ”Sarabande”, mutta se on niin vaikea, että parempi jättää soittamatta, ellei järjesty hyvää sellistiä. Ensti Pohjola sanoi ennen esitystä, että hänestä Wispelwey oli ymmärtänyt sen juuri oikein. Ei olisi uskonut Mainardin oppilaalta. Ja miten hän sen soitti!

Tuossa vaiheessa mielessäni ei ollut, että Ingmar Bergman käyttää juuri tuota samaa kappaletta mustana musiikkina ”Kuiskauksissa ja huudoissa”.  Lapselle kyllä selitin silloin kauan sitten, että Bergman, Bresson ja Bunuel (”Viridiana”) osaavat tehdä elokuvaa jousille, koska he hallitsevat kenraalibasson. Kyllä lapsi sen ymmärsi.

Toinen pimeä musiikkimme oli Bachin Toccata, adagio ja fuuga. Pidän vieläkin Jean Gilloun ja Lionel Roggin kovakouraisista esityksistä ja tietysti vanhasta Walchasta. Sen keskiosaa kuunnellessa ei tarvitse uskoa mihinkään Jumalaan, mutta fuugan kulkiessa epäily hiipii mieleen.

Valaisimme taskulampuilla kaikkia kodin paikkoja, jotka näyttivät aivan muuttuneilta näin kummallisessa valossa. Ulkoa ei kuulunut mitään. Sisällä, siis talon sisällä ja meidän, kuului tämä soitto.

BWV 577 oli merkki valojen sytyttelystä. Tuo G-duuri-fuuga on aivan pienenpienenpieni, ja jos sen olisi huomannut useampi, se olisi samalla tavalla kaikkien suosikki kuin jokin huilusonaatin Sicilienne (BWV 1031).

Musiikki ja valaistus kuuluvat yhteen. Kesällä kuunnellaan Mahleria ja Bruckneria ja Mozartia voi kuunnella aina. Jos olisin psykoterapeutti määräisin joillekin potilaille Mozartin Divertimentoja kahdesti päivässä, täyteen vatsaan.

Kuultuani televisiosta, mitä Saraste sanoi viulukilpailuista, aloin järjestelmällisesti etsiä levyjä. Hän sanoi suorastaan, että Oleg Kagan oli ollut ehkä kaikkien aikojen hienoin viulisti. Tuollaista ei usein kuule. Saraste on itsekin viulisti.

Olen Kaganin Bach on nyt kuunneltu. Saraste on – tietysti – oikeassa. Oleg Kagan –vainaja, 43-vuotiaana syöpään kuullut ensimmäisten Sibelius-kilpailujen voittaja, on täynnä sitä pyhyyttä, mitä kilpailuissa ei kuulla eikä konserteissakaan usein.

Viimeksi joku kirjoitti kommenttina, että Bachin sooloviulusonaatit ja partitat ovat jotain erikoismusiikkia. Kommentoija ei ehkä ottanut huomioon, että ne kirjoittaessaan Bach oli hovikapellimestari ja kirjoitti poikansa kummille Telemannille huomattavan innokkaasti läpimurrostaan, miten kirjoittaa harmonista ja polyfonista satsia samanaikaisesti.

Pyhyyteen kuuluu käsitteenä intohimo, joka on sama sana kuin kärsimys, passio. Ja tätä tietä osaan nyt viimein sanoa, mitä Jasha Heifetzilta puuttui, vaikka hän oli muuten melkein täydellinen.

Aion siirtyä nyt neuvostoliittolaiseen koulukuntaan. Jos hahmotamme pianistien mukaan, orkesterit kun noudattavat samaa jakoa, on Chopinin koulukunta, joka elää Ranskassa, Englannissa ja osissa Yhdysvaltoja. On Lisztin – Leschetizkyn koulukunta, jota on Saksa ja Itävalta ja joka säteilee Italiaan. On Anton Rubinsteinin koulukunta eli juutalaisuus yhdistettynä  venäläisyyteen.

Sitä en tiedä, onko Neuvostoliitossa keksitty urkuja. Tsasounaan ne eivät ainakaan sopisi.