Kuoleva poliisi

Tuskin olin saanut luetuksi ensimmäiset sivut Leif GW Perssonin uudesta rikosromaanista ”Den döende detektiven”, kun jo aloin tilata lippua Tukholmaan. Lars Magnus Johansson, eläkkeelle siirtynyt rikospoliisin päällikkö (tai poliisijohtaja), koukkaa kotimatkalla hakemaan bratwursteja Ruotsin Parhaalta Makkarakioskilta. Ajattelin, että se on varmasti olemassa, kun olen muistavinani sen, Karoliinisen sairaalan lähellä. Olen harras bratwurstien ihailija.

Kun olin lukenut hiukan eteenpäin ja ikäiseni ja niin ikään ylipainoinen Johansson lyyhistyy autoonsa rasvoittuneen sydämen aiheuttaman aivoverenvuodon lyömänä makkarat kourassa, päätin harkita hiukan matkaani.

Kirja on aika huono. Suosittelen sitä lämpimästä laajoille lukijapiireille. Pukin konttiin se on sopivan paksukin. Tuskin Otava liioin kuhnustelee sen suomentamisen kanssa. Moitteeni se jättää luonnollisesti huomiotta, kuten neuvonikin sekä pari pyyntöä.

Kun lähtötaso on niin korkea ja kova kuin Perssonilla, tietty hajanaisuus tai koostuneisuuden puute ja muotiaiheiden (pedofiilit) käsittelyn pintapuolisuus pistävät silmään. Kirjoittaja on kriminologian professori ja erittäin asiantunteva, mutta hän on lisäksi mainio kirjailija. Hänen luomuksensa on muun muassa poliisi Evert Bäckström, itserakas idiootti, juoppo, rasisti, fasisti, kelmi ja väkivaltaan taipuvainen varaskin eli kaiken kaikkiaan kävelevä onnettomuus.

Olen itsekin tavannut näitä Evertejä, vieläpä useassa eri ammattikunnassa.

Jatko on ”spoileri” eli vahingoksi niille, jotka eivät halua kuulla mitään kirjan juonesta.

Juoni on siis siinä mielessä nokkela, että kuoleva poliisi selvittää vanhentunutta murhaa. Vainaja ei ole salaperäisyyden ympäröimä kohde, vaan päähenkilö eli Johansson, joka kuolee kirjan lopussa uuteen sydänkohtaukseen, selvitettyään sen vanhentuneen lapsenraiskauksen ja murhan. Itse rikollinen pääsee lain suojaan, mutta ei koston.

Kieltämättä nokkelaa. Poliisi (eläkkeellä) etsii omaa ruumistaan ja löytää (välillisen) surmaajansa maailmasta, jossa hän ei todellisuudessa enää oikein viihdy. Vain kotona Norlannissa ympäristö hyväilee silmää ja jalkaa.

Vaikka Persson on ahkeroinut siteeraamalla Mooseksen lakia – lex talionis – jään hiukan miettimään tätä Mickey Spillanen mieleeni tuovaa ajatusta, ”Jumala armahtaa – minä en”.  Samoin jään miettimään pedofiiliasiaa. Persson kuvailee asian ongelmallisuuden ja ne pelottavat ylilyönnit, joita asia on jo aiheuttanut. Kaikki jää ilmaan. Myös Ruotsissa ja pian kai Suomessakin on ryhmiä, jotka vaativat lapseen sekaantumisesta tuomittujen ja siitä rangaistuksen kärsineiden nimiä, kuvia ja osoitteita julki ja pysyviä kieltoja mennä puolta kilometriä lähemmäs paikkoja, joissa lapsia voi oleskella. Tämähän on Yhdysvalloissa joissakin osavaltioissa jo todellisuutta. Ja tämä on ihmisoikeuksien vastaista.

Mutta Yhdysvallat ei ole oikeusvaltio, kuten eivät myöskään Venäjä ja Kiina. Niiden ei tarvitse olla. Mielivalta ja väkivalta tulevat halvemmiksi ja lisäksi miellyttävät monia.

Toisin kuin noiden vaatimusten esittäjät minä en tiedä, onko lapsen raiskaaminen ja murhaaminen olemuksellisesti hirvittävämpää kuin äidin tai sisaren raiskaaminen ja surmaaminen – valitettavasti noitakin tapauksia on. Ja sen jälkeen seuraa jatkokysymys, joka perustelee kuolemanrangaistuksen vastustamisen: eikö myös raikkaan, lupaavan, tulevaisuuden täyttämän nuoren aikuisen tuhoaminen tuolla tavoin ole liian hirvittävää?

Ruotsissa murha vanheni 25 vuodessa, mutta lakia muutettiin ehkä Palmen murhan takia 1.7.2010. Ehkä tämä antoi Perssonille ajatuksen kirjoittaa kirja murhasta, joka ehti juuri ja juuri vanheta ennen lainmuutosta.

Suomessa murha ei vanhene; ei ole koskaan vanhentunut.

Se nakkikioski on muuten Günthers, Karlbergsvägen 66.