Paikan hengessä

Emeritusprofessori Pentti Virrankosken jutun kuvasta ilmenevä kirja ei taida aueta ulkopaikkakuntalaiselle. Kauhavalaisena sen lukee mutisten paikkakunnan tapaan:” Voi kristuksen jesus. Kyllä se rumaanen osaa.”

Blogia kirjoittaessa on päällimmäisenä yleisempi näkökohta. Läheskään kaikki onnistuneesti eläneet ihmiset eivät haikaile omaelämäkertaa, koska monikin arvioi, että se elämä on ollut monin kohdin samanlaista kuin toisillakin.

Kun tutkijana maakunnan elinkeinoihin ja muutoksiin erikoisen syvällisesti ja arkistotutkimuksin perehtynyt henkilö, tässä tapauksessa siis Pentti Virrankoski, kerää perinnetiedon ja on itse eräänä kokijana mukana muutoksessa, tulos on harvinaista herkkua. Tarkkuus ja uskottavuus yhdistyy näkijän ja kokijan välittömyyteen.

Joku lukija, minä, tunnistaa ja muistaa joka kolmannen ihmisen ja melkein kaikki sukunimet ja paikat. Olemme toki eri polvea. Kollega on syntynyt 1929, ja vaikka olimme pitkään saman Turun yliopiston kirjoissa, emme tainneet kohdata viran merkeissä useinkaan. Joskus saatettiin vetäistä turkulaisten kauhuksi pohjalainen kansanlaulu; Pentti lauloi paremmin kuin minä, mutta minä osasin ruokottomampia.

Paikallishistoriat, josta tässä ei ole kysymys, ovat yleensä hyvin kuivakiskoisia. On tavallista, että 1600-luvun voudintileistä on tehty tarkka selko, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä sattumanvaraisempia ovat tiedot. Syy on selvä. Suomen historian kehittymättömimpiä aloja on elinkeinotoiminnan historia. Tätä puutostautia ovat torjuneet juuri Virrankoski ja Helsingissä Markku Kuisma.

Lähetän tässä kirjoittajalle haikeat terveiset. Koska itse vietin nuoruuttani tietäen Kauhaan yrittäjien verotuksesta enemmän kuin olisi ollut lupa, isäni kun oli verolautakunnan puheenjohtaja, on sääli, että seudun kotiteollisuuden loppuvaihe 1944-1989 jää kirjoittamatta.

Älkää minua katsoko. Perinteinen historiatutkimus edellyttää laajoja arkistotutkimuksia ja tiukkaa lähdekritiikkiä. Olen kerran sen tehnyt, väitöskirjan yhteydessä, enkä toiste rupea.

En pidä mahdottomana, että joku asioista täysin tietämätön henkilö ajattelisi kuultuaan sanat ”Kauhava” ja ”lakimies” esimerkiksi Kemppisiä. Erehdys. Paikkakunnalta on merkittäviä lakimiehiä, kuten esiteltävänä olevan kirjan toimittajana vähin äänin esiintyvä Erkki Rintala, eläkkeellä oleva Vaasan hovioikeuden presidentti ja sitä ennen korkeimman oikeuden jäsen, ja Sakari Sippola, jolla on upea ura Korkeimman hallinto-oikeuden jäsenenä, erilaisten järjestöjen puheenjohtajana ynnä muuta, ja Laguksen jääkärinä Kuuterselässä ja Talissa – muistaakseni kysymyksessä oli JP 5.

Ja professoreista puheen ollen joskus koulupaikkaansa Lapuaan liitetyt Alasen veljekset Yrjö, Aatos ja Aulis ovat kauhavalaisia, tämän Virrankosken sukulaisia ja §naapureita Näykin kylästä. Virrankoski-nimen kantajat ovat puolestaan olleet pitäjän napamiehiä 150-200 vuotta, kuten luokkatoverini Kyösti, europarlamentaarikko jonka muotokuva riippuu valtuustosalin seinällä äitini luokkatoverin Veikko Pihlajamäen kuvan vieressä.

Kieltämättä Lapualta on kansallisen tason vaikuttajia paljon, sekä hyvässä että pahassa. Juristeja ajatellen yhteen aikaan korkeimmassa oikeudessa istui Erkki Rintalan kanssa harvan lapualaiseksi tietämä Pirkko-Liisa Haarmann, o.s. Aro, ja esittelijänä saattoi olla Martti Setälä, jonka isä, ”vanha harmaa” oli puolestaan toiminut pitkään Lapuan tuomiokunnan tuomarina.

Pohjalaisia sanotaan korkohenkisiksi. Ei se ole totta. Jorma Panula korostaa hurmaavasti pohjalaisuuttaan, Ilmari Turjan pohjalaisuus meni joskus vähän köpälle, kun taas Artturi Leinonen ja Santeri Alkio olivat sukujuuristaan tietoisia kansanvalistajia.

Maakunnan äänellä puhuminen on valinnan asia. Kansallisteatterin pääjohtajan virasta nyt eläkkeelle jäänyt Maria-Liisa Nevala ei kai ole tähdentänyt olevansa Kauhavalta ja siellä ylioppilaaksi kirjoittanut.

Antti Tuurin taiteen keinoin luomaa kuvaa eräästä seudusta ja paikkakunnasta täydentää komeasti tämä toinen, tutkimuksen keinoin laadittu kuva. Hienoa!