Kiina

Isällinen opastajani Otavassa vuonna 1965 kertoi, että kun Pentti Haanpää lähti sen suurehkon retkikunnan mukana sotien jälkeen matkalle Kiinaan, hän pistäytyi ystävällisesti kustantajan luona tapaamassa tuttuja. Ilmi kävi, että matkavarusteinaan hänellä oli kalossit ja kaksi pulloa yhden tähden jaloviinaa. Selitys oli, että siellä riisipelloilla on kuulemma vettä. Muita kokemuksiaan Haanpää kuvasi kirjassaan ”Kiinalaiset jutut” (1954).

Kysyin entisiltä oppilailtani, mitä mieltä minun olisi oltava Wikileaksista. Kuulin asioista perillä olevien piirien tietona väitettyä taustaa raiskausjutusta. Tiedot eivät olleet syytteen kannalta vakuuttavia. En toista niitä tässä, koska minulla ei ole mitään käsitystä lähteen luotettavuudesta.

Kommentoija ilmaisi epäilynsä ruotsalaisten oikeusviranomaisten toiminnasta asiassa. Valitettavasti minäkin epäilen. Koko asetelma haiskahtaa kovin amerikkalaiselta. Miten elokuvaohjaaja Roman Polanskin asia mahtaa jaksaa?

Sen sijaan kysyn itseltäni, miksi me, siis te ja minä, olemme nopeita puhumaan pahasti Yhdysvalloista ja etenkin Ruotsista, mutta muistaakseni olemme sivuuttaneet Venäjän ja Kiinan nykytodellisuuden vaieten.

En usko, että kukaan meistä yllättyy lukiessaan nyt lehdistä tai verkosta uskottavaa tietoa siitä, että USA:n korkeatkin tahot valehtelevat niin että korvat heiluvat. En usko, että kukaan viitsii ihmetellä Ruotsin ja USA:n yhteistyön sitä puolta, josta Ruotsissa ei ole aikaisemmin kerrottu kovin yleisesti. Itse en ihmettele, jos ruotsalaiset virkamiehet rikkovat omaa perustuslakiaan poliittisen painostuksen takia.

Haluaisin kuitenkin sanoa ääneen, että kiinalaisten suhtautuminen Nobelin rauhanpalkinnon saaneeseen kansalaiseensa iljettää.

Olisiko niin, että sananvapauden aktivistit pitävät Kiinaa toivottomana tapauksena?

Se on selvää, että monet suut sulkeutuvat siksi, että Kiinassa on niin suuri määrä sitä rahaa, joka puuttuu Yhdysvalloista ja Euroopasta. Ei ole tapana purra sitä sormea, joka vetää setelinippua lompakosta.

Lukijoista moni ei voi muistaa eivätkä kaikki tiedä, että muun muassa Ruotsissa ihannoitiin Maon toimia Kiinassa vuoteen 1976. Minulla on jossain Jan Myrdahlin kirja elämästä kiinalaisessa kylässä. Se voisi olla varottava esimerkki korkean intelligentsian ihmeteltävästä kyvystä uskoa todeksi vain se, mikä sattuu sopimaan omiin ennakkokäsityksiin.

Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton liehittelijät tunnetaan aika yleisesti. Maon ihailijat, joita riitti myös Ranskassa ja Italiassa, ovat osittain edelleen näkyvissä tehtävissä, esimerkiksi oikeusteorian professoreina.

Maon kuoltua seurasi Deng Xiaopingin aika, vuoteen 1989. En muista, että monikaan olisi Euroopassa ehtinyt ihailemaan sitä erikoisemmin. Toki on väkeä, joka kiistää jyrkästi Kiinan hallitsijoiden viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana omille kansalaisilleen aiheuttamat kärsimykset.

Myöskään kulttuurivallankumousta ei suuremmin muistella. Suomessa kirjoitettiin eräästä tapauksesta. Olen muistavinani, että joukko suomalaisia tuomitsi sen julkisesti. Erään konserttipianistin kädet hakattiin muusiksi, koska hän oli soittanut mädännäisyyttä edustavaa Beethovenia.

Tämä ei tietenkään ole mikään saarna. Mieleeni tuli vain muistuttaa, että Kiinan nykyiset hallitsijat ja mahtimiehet ovat syntyneet ja kasvaneet maailmassa, jossa yksilön oikeutta puolustautua viranomaisia vastaan ei tunnettu. Tianmen eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat 1989 olivat kuulemma nykyjohdon mielestä vähäpätöinen järjestyksenpitotoimi. Euroopassa asia kyllä nähtiin toisin.

Yhden asian me voimme tehdä, vaikka ei meistä ihmeisiin ole. Voimme kouluttautua ja terästäytyä olemaan pitämättä valhetta totena.