Lievää aforistiikkaa

Tuo tekijänoikeusasia on minulle läheinen, koska se on ollut ammattini niin kauan. Olen ollut ammattimaisesti tekemisissä näiden asioiden kanssa nyt vuodesta 1965. Juristiksi valmistuin vasta 1967. Olen ollut tekijä eli julkaissut kirjallisia teoksia vuodesta 1956, ensin sanomalehdissä, sitten muissa lehdissä  ja kirjoina. Pääasiallisen toimeentuloni olen hankkinut kirjoittamalla useiden vuosien ajan.

Olen avustanut ja neuvonut tekijöitä, yhtiöitä ja järjestöjä.

Näyttää epätodelliselta. Tuossa ajassa, 45 vuodessa tekijänoikeusjuridiikkaa, ehtii tyhmistyä täysin ja unohtaa kaiken.  Toisaalta tekijänoikeusjuristeissa ei ole kauhean monta, jotka tuntisivat taiteen sisältä päin. Itse koettuna kirjoittaminen ei ole ollenkaan mukavaa eikä palkitsevaa, vaikka palkkio olisi hyvä. Kulttuurihistoriasta josta minulla on korkeat tutkinnot, tiedän että useimmat ovat samaa mieltä. Taide ei tee onnelliseksi tekijäänsä mutta joskus kokijoitaan.

Nyt pitäisi julkaista parikin kirjaa ja osoittaa kuten pahainen myöhäisteini, että tekijänoikeus on alun alkaen ajateltu pieleen ja että tulos on nykyisellään tuhoisa. Uskon luovan työn suureen merkitykseen ja pidän tilannetta pahana. Väitteeni ajatusvirheistä tarkoittaa, että sekä käsitteet että menetelmät ovat ristiriitaisia myös oman aikansa, itse ilmoitettujen mittapuiden mukaan.

Pidän itseäni asiantuntijana, ja se merkitsee, etten oikein ymmärrä omaa alaani, olen usein hämmentynyt ja välillä väärässä.

Eilisen kirjoituksen kommentit antavat aiheen kysymyksen karsimiseen. Siirrymme kansakouluun. Välitunti on päättynyt.

Kommenteissa esitettiin hyvä kysymys: mitäs nyt vaahdotaan muutamista tekijänoikeusjutuista, kun sama kirjoittaja, toisin sanoen minä, en ole suostunut korottamaan ääntäni 90-luvun pankkikriisin oikeudenkäynneistä.

Pani miettimään. Olin itse tuomarina 1992 - 1999 eli jakelemassa niitä tuomioita. Olin mukana pohtimassa syvällisemminkin tuomioistuinten tehtäviä tuossa tilanteessa. Olin heilutellut vanhoja papereita ja todistellut, että viime kädessä korkein oikeus pani jarrun 1930-luvun tuhotuomioille.

Ajattelin silloin ja ehkä nytkin, ettei tuomioistuin voi ryhtyä parantamaan maailmaa takautuvasti. Myös velka- ja korvausasioissa on toimittava tässä ja tulevaisuutta ajatellen. Samainen KKO oli ryhtynyt kohtuullistamaan sopimuksia ja sovittelemaan korvauksia ennen kuin siihen oli oikeastaan pohjaa lainsäädännössä.

Kävimme monta asiallista keskustelua hovioikeudessa etenkin takausjutuista. Toistelin etteivät nämä ihmiset yhtään tienneet, mitä voi tapahtua, kun allekirjoittivat papereita. Talonpoikainen epäluulo takauksia ja vekseleitä kohtaan oli ehtinyt kadota. Keskustelut päätyivät aina siihen, ettemme me voi tehdä mitään.

Vahingonkorvaus, kuten tekijänoikeudessa, ja velka tai takaus ovat niin erilaisia asioita, ettei niitä voi paljon verrata. Toisessa on tehty jotain, toisessa sitouduttu kirjallisesti johonkin. Silti asetelma oli jo kymmenen vuotta myöhemmin muuttunut, ja nyt se on vallan toinen. Pankissa luetaan asiakkaalle paperit ääneen ja selitetään sitoumusten merkitys, vaikka asiakas ei edes haluaisi kuunnella. Sopimustekstit ovat paljon selvempiä ja ymmärrettävämpiä.

Mutta yleinen sopimusoikeus puuttuu edelleen peruskoulun kurssista. Meillä ei opeteta, mitä merkitsee lainan ottaminen tai vahingon aiheuttaminen. ”Yhteiskuntaoppi” on halveksitumpaa kuin terveystieto. Ja siinä olen edelleen vuosisataisella kannalla, että jos ottaa niin suuren velan, ettei pysty maksamaan sitä takaisin, palkka menee ulosottoon ja asunto ja auto vasaran alle. En keksi, miten toisin voisi olla. Nythän ei ole puhe petollisesta viettelystä, pätemättömyysperusteista eikä sellaisista. Ihmisillä on nytkin velkoja, joista he eivät selviydy.

Jos joku sanoo, etteivät lait, virkamiehet eivätkä tuomarit ole pahemmin kiinnostuneita tavallisen ihmisen ongelmista, ainakaan ellei heitä hyväksi käyttäen voi saada rahaa, en väitä vastaan.