Lievää törkeämpää aforistiikkaa

Eräät henkilöt ovat jaksaneet sättiä eräitä korkeimman oikeuden jäseniä välimiesoikeuksissa istumisesta. Asia onkin vaikea.

En ole huomannut julkisuudessa korostettavan mielestäni painavinta perustelua. Jotkut oikeusneuvokset ratkaisevat tuomareinakin juttuja kuin välimiesoikeudessa. Välimies ei ole tiukasti sidottu lakiin. Eräät kirjoittavat ratkaisuja sen käsityksen mukaan, mitä laissa heidän mielestään pitäisi lukea, kun taas muut yrittävät tehdä ratkaisut sen mukaan, mitä laissa lukee. Itse olen sitä mieltä, että tuomari on sidottu lakiin.

Jos vastakkain ovat tietokoneohjelmien tuottajien taloudelliset odotukset ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, Tulokas valitsee empimättä edellisen. En kirjoita näin moittiakseni Tulokasta henkilökohtaisesti. Hän on oppinut henkilö. Ylioikeuksissa on ollut vanhastaan elinkeinoelämän edistäjiä, joista osa on pysynyt lain rajoissa, osa ei.

Edes stalinistiaikana kukaan ei räpäyttänyt silmäänsä, kun itse Simo Zitting (professori, ei täyskaima työmarkkinamies) järkevien perustelujen loputtua sanoi ”vaihdannan etujen” edellyttävän tietynlaista ratkaisuja. Miettikäähän, rakkaat lapset, mitä tarkoittaa ”vaihdannan edut”. Kysymys ei ole vaikea.

Useat hallitsijat ilmaisivat ennen maailmassa korkean tahtonsa tässä asiassa. Kreivi Mannerheim nimitettiin Viipurin hovioikeuden presidentiksi valvomaan, etteivät neuvokset hairahtuisi noudattamaan lakia. Esimerkiksi kiinteistölainsäädäntöä ei saanut soveltaa venäläisiin ruhtinaisiin. Ja Viipurin hovioikeuteen kerääntyi runsain määrin kuuliaisuudestaan tunnettuja henkilöitä, jotka muodostivat lakimiessukuja – Brunou, Broms, Borenius…

Korkeimpaan oikeuteen siirtyi 1918 osa virka-aatelia. Sana on oikea. Korkeimmissa viroissa piti olla aatelisia, ja senaatissa asia hoidettiin niin, että nimityksen yhteydessä asianomainen aateloitiin. Jäsenten sukunimet kertovat paljon: Granfelt, Grotenfelt, Lilius… Mutta presidenttinä istui pitkään Pehkonen, etevä mies, avioton lapsi pohjoisesta. Viime vuosien jäsenistä Gustaf Möller kuuluu selvimmin tähän virka-aateliin, mutta ei pidä antaa sukunimien hämätä. Olson, Tulenheimo, Taipale ja useat liittyvät perhesitein eliittiin.

Mutta keskiluokkainen virkamiehistö nousi uskomattoman nopeasti, kun nämä vanhan polven huippunimet, senaatin aikaiset Wredet ja Palménit huomasivat, miten ikävää oikeusneuvoksen työ on. Entinen oikeuskansleri Makkonen oli se mies, joka jaksoi taistella Lapuan Liikkeen laittomuuksia vastaan – Kalle Makkosen isä muuten (Kaarle Makkonen oli Suomen ensimmäinen tai toinen varsinainen oikeusteorian osaaja).

Tämä on osa Suomen maalaisliittolaistumista, jota oikaisen sanomalla, että usein korkeaan asemaan kouluttivat poikansa rautatie- ja postivirkailijat sekä käsityöläiset, sitä vastoin talolliset vain poikkeuksellisesti.

Kommentoijien kysymä yhteistä kansaa ymmärtävä vivahde näkyi KKO:n toiminnassa ennen sotia. Vekselin muotomääräyksiä tulkittiin hyvin jyrkästi ja vanhastaan sekavia takausoppeja takaajaa ymmärtäen – sen jälkeen kun senaatin oikeusosasto oli keksinyt, että takaus on omavelkainen, ellei toisin ole nimenomaan sovittu, mikä on aivan hihasta vedetty sääntö. Etenkin Itä-Suomessa kauppiaat sitoivat pieneläjät tosiasialliseen orjuuteen vekseleillä ja omilla vekseleillä, ja tuomioistuimissa vekseli- ja velkomusjuttuja oli Mikkelin ja Viipurin läänissä 8 – 10 kertaa enemmän kuin muualla Suomessa. ”Maalaisliittolaisuus” näkyy kiinteistön saannon moitetta koskevissa ratkaisuissa ja perintö- ja testamenttijutuissa, joissa oli useinkin mukana maatila. Käännekohtana pitäisi aina mainita lainhuudatuslaki 20-luvun alusta. Sitä ennen hämäriä kauppoja ei kontrolloitu mitenkään – omaisuuden luovuttamisen verottaminen tuli ajankohtaiseksi vasta sotavuosina, ja bulvaaneihin päästiin kiinni vasta 60-luvulla.

Pankkien etuihin ei kajottu. Perintäasiat hoidettiin hyvin usein lainhakumenettelyllä, ja ulosottolaki ja konkurssisääntö olivat niin riemunkirjavan sekavia, että niitä ymmärtämään tarvittiin kokenut pankkihuijari. Sama muuten koski rikoslain velallisen rikoksia, joista – kuinka ollakaan – ensimmäinen aidosti eli syntyperäisesti sosdem-merkkinen oikeusneuvos Olavi Heinonen oli kirjoittanut väitöskirjansa. Pakkohuutokauppaa koskevia sääntöjä ei osannut juuri kukaan, esimerkiksi ei huutokaupoista huolehtinut kruununvouti, myöhemmin nimismies.

Maa- ja vesioikeuden sekasortoisuudesta huolehti siihen toimeen osoitettu henkilö, Kokoomuksen puheenjohtaja, ylijohtaja, professori ym. Kyösti Haataja, ja sotien jälkeen rikas mutta yksiniitinen Ilmari Melander.