Svengaako messu?

Meitä oli pöydässä kolme, yksi rikas, yksi kuuluisa, yksi lihava. Tuli puheeksi, että kaikkien pojat kuulemme virittelevät kitusiaan samassa kuorossa. Koska ruoka oli hyvää, tyydyimme leppoisiin puheenaiheisiin, kuten listaamaan, missä järjestyksessä eräät nimeltä mainitut vuorineuvokset olisi talutettava tallin taakse, ja ketkä viime vuosikymmenien kapellimestareista ja solisteista olivat olleet antaumuksellisia alkoholisteja.

Laseja täytettäessä (Vichy original, vuosikerta 1836) pääsin kuitenkin kysymään Jiipeeltä, miksi eräässäkin h-molli-messun kohdassa mennään kvinttiympyrää vastavirtaan, ja hän oli samaa mieltä, että Bach rakentaa jännitteitä D-duurin ja h-mollin eli rinnakkaissävellajien kesken taidokkaasti huokailevilla riitasoinnuilla.

Juuri niin olin ajatellutkin. Passioissa ja kantaateissa outo ääni on usein yhteydessä sanaan, jota juuri lauletaan. H-molli-messu on latinaa siksi, ettei kukaan pahemmin ajattele tai edes kuuntele sen sanoja. Toisille sanat (mm. uskontunnustus) ovat liian tuttuja, toiset eivät ymmärrä latinaa.

Itse teos on toisaalta pelkkää musiikkia, mutta samalla tunnetilojen varmaan täydellinen kuvaus. Bach jos kuka ymmärsi, etteivät suru ja huoli oli sama asia. Huoli (Sorge) nousi ajattelun keskeiskäsitteeksi oikeastaan Martin Heideggerin kirjoituksissa 1900-luvulla. Suru (Trauer) oli käsitettävästä syystä kuultavissa kaikessa kirkkomusiikissa.  Ja juuri messuista kuulee, että surun rinnakkaissävellaji on rakkaus. Kuka sellaista surisi, että puu palaa pesässä tai kivi vierii kalliolta, sammaloitumatta?

Toisaalta maailmankirjallisuus suunnilleen alkaa kilparakastamisesta (Ilias) ja uskollisesta luottamuksesta, jota siis nykyisin sanotaan rakkaudeksi (Odysseia). Viimeksi mainitussa esiintyy jopa vanha koira, joka suree kadonneeksi luultua isäntäänsä.

Olen selvillä siitä, että kaksikanavaiset valmisteet, kuten mirtatsapiini, ovat hyviä vaikeaan masennukseen, mutta myös h-molli-messu auttaa. Sielunmessuista Mozartin Requiem on minun makuuni hiukan rallatteleva ja Verdin Requiem on taas kuin vanhan ateistin viimeistä edelliset ajatukset – jaksossa ”Libera me” on luultavasti tietoisesti kuvattu fibrillaatio eli eli flimmeri eli eteisvärinä. Musiikilla on tunnetusti pulssi, jota sydäntaudeissa sanotaan sinusrytmiksi. Kun tuo pulssi muuttuu kaoottiseksi, kysymyksessä on kukaties harmitonkin flimmeri, tai sitten erittäin vaarallinen kammiovärinä. Se johtaa sydämenpysähdykseen, kuten Bach on kuvaillut ”Die Kunst der Fugen” viimeisessä osassa, kontrapunktissa nro 18.

Tuon messun kanssa olen nyt ihmeessä. Viimeksi sanoin, ettei John Eliot Gardnerin levytystä, joka ei ole uusi, panna paremmaksi. Tosin tunnustin Herreweghen molempien levytysten ansiot; itse pidän siitä vanhemmasta enemmän kuin tästä uudemmasta, koska uudemmassa levytyksessä tunne on jotenkin alistettu keinoälylle, artificial intelligence. Herreweghe on koulutukseltaan lääkäri ja lienee tutkinut mielen syövereitä paljonkin, ehkä liikaa.

Nimittäin Celibidachen elävä esitys, joka on taltioitu Münchenissä 1990 ja on saatavissa EMI:n levymerkin alta, on juuri niin sydäntä sykähdyttävä kuin odottaakin. Mutta toisin kuin Celibidachen Brahms-esityksissä tässä, Bachissa, olen kuulevinani myös elektrodit, joilla sydäntä sykähdytetään, in extremis, ja voltteja on paljon.

Kunnes muutan mieleni seuraavan kerran, vedän päälleni lukijoiden halveksunnan ja ilmoitan suosikikseni tässäkin Otto Klempererin levyn (1968). Agnes Giebel. Janet Baker, Nicolai Gedda, Hermann Prey, Franz Crass, BBC Chorus, New Philharmonic Orchestra.

Klemperer uskalsi tehdä ison orkesterin ja kuoron Bachiin crescendojen ja ritardandojen lisäksi paisutukset ja himmennykset, cresc. ja dim., usein tarkoin mietityn fraasin sisällä. Ja pulssi on kuin kynttelikkö, joka vie kirkossa seisovan Galilein ajatukset ikuisiin lakeihin – Galilein tapauksessa heilahdusliikkeeseen niin että jälleen askel kohti Newtonin myöhemmin laskemia liikelakeja tulee otetuksi. Bachin tapauksessa kysymyksessä on sama korkeakoulufysiikka: maapallon sydämellä, auringon lävistäminä, meihin vaikuttavat pystysuoraan painovoima ja vasemmalta oikealle armo, joiden tunnuskuva on risti, armo painovoimaa vasten.

Ja aurinkoa ja toisia tähtiä liikuttaa rakkaus (Dante - Paradiso XXXIII,145) Jumalan suunnattomassa yksinäisyydessä.