Ratkaisevan tieteellinen jälkikirjoitus

Kierkegaard julkaisi salanimellä ”Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen”, mutta ellei muistini minua petä, siinä ei ole sanaakaan kumisaappaista.

Käytin itse talvijalkineina nahkasaappaita, kun aloi lähestyä uhkaavasti 20 vuoden korkeaa ikää. Siihen aikaan Karhupuiston kulmalla Kalliossa oli kaikin puolin kiihdyttävä jalkineliike; saattaisin muistaa sen nimenkin, jos yrittäisin. Mutta ns. upseerisaappaat löytyivät heti ja kestivät varmaan tuollaiset kymmenen vuotta. Kun ns. kokopuku oli siihen aikaan jokseenkin pakollinen asuste, saappaat pystyi vetämään lahkeiden alle.

Vasta paljon myöhemmin käsitin, että nahkasaapas liittyy natsismiin ja boksinahkainen jalkine, jollaisia upseerikokelaat ja vastaavat ostivat omilla varoillaan, yhdistyy monien eurooppalaisten mielessä saksalaiseen upseeriin, joita ei ole moniaalla erityisemmin rakastettu.

Isäni Kullervo, joka ehkä muistetaan, jos lainkaan, harmaapartaisena eräretkeilijänä, joutui ensimmäsellä lapinkirjallaan (”Lumikuru”, 1958) Martti Linkolan lehtiarvostelussa teilaamaksi. Epäilemättä tämän veli Pentti oli samaa mieltä.

Ihmisten yllyttämistä metsiin, jopa Lappiin, omia aikojaan samoilemaan, todettiin törkeäksi teoksi. Kirjan tekstistä henki kyllä muutenkin vastuuton ja pintapuolinen suhtatumistapa luontoon (joka on vain harvojen valaistuneiden käsitettävissä).

Kirjaa myytiin noin 50 000 kappaletta, joten kauhistelu oli aiheellista.

Mutta K. Kempinen suututti myös tosiretkeilijät. Hän keksi eli sovelsi ja kehitti rinkan, jonka ensimmäiset kappaleet tehtiin kotona ja lisää eksemplaareja Lapuan Nahka- ja valjastehtaan verstaalla. Lisäksi kirjoittaja kehotti lukijoita luopumaan satularepun ohella tervatuista monoista, koska Saariselän, Utsjoen, Lemmenjoen, Pallaksen, Ounastunturien ja Haltian maastossa oikea jalkinen oli hänen mielestään kumisaapas.

Tämä mielipide sai siis asiantuntevat retkeilijät kylmän raivon valtaan. Muistaakseni isä kehuskeli jopa Sateenkaari-merkkisiä muovisaappaita, jotka lienevät kadonneet maailmasta. Ei kai kumisaappaassa ole nykyisin kumia kuin nimeksi.

Velivainajani Mikko sai katua karvaasti hienoista isäkapinaansa lähdettyään kerran Paistuntureiden maastoon varoituksista huolimatta reppu selässä Hai-saappaissa. Se tarkoittaa ohutpohjaisia, kai lähinnä purehtijoile tarkoitettuja jalkineita. Jalat sökönä ensimmäisen vaelluspäivän iltaan mennessä.

Tämä on kaikki historiaa – ymmärtäkää toki. Erinäisistä henkilökohtaisista syistä, omat vaellussaavutukseni jäivät suhteellisen vähiin. Olisinko ollut viimeksi tunturissa kesäkelillä 80-luvun lopulla? Älkää muuten kysykö niitä syitä – ne ovat todellisia ja liittyvät raskaisiin sairauksiin lähipiirissä. Ja sekin on totta, että kun olisin ollut esteetön vaeltamaan, istuin kesät Savossa kannon nokassa kirjoittamassa runoja. Se oli siis 1980-lukua.

Ajattelin laittaa tämän muistelman ja varoituksen siksi, että tiedän kokemuksesta jalkaväen opin oikeaksi. Jaloista ja siis jalkineista on pidettävä hyvää huolta. Isältäni on toinen jalka amputoitu. Tuli kuolio. Hän taisi sanoa, että tulihan sillä jo kuljettuakin.

Hitler-kortti: vastentahtoisesti myönnön hiukan ihailevani saksalaisten marssitaitoa. Metsässähän heistä ei ollut mihinkään, mutta I maailmansodassa jalkaväki marssi kovassa helteessä Belgian läpi Pariisin kylkeen Marne-joelle 35 – 50 kilometrin päivämarsseinvarusteina täyspakkaus (saapasvoidetta unohtamatta) ja aseet ja ammukset.

Käsittämätön suoritus. Olen muistaakseni joskus vetänyt täyden rinkan kanssa tuollaisen kultamiehen tai rajavartijan annoksen, noin 50 km tunturimaastoa, ja se oli voimilleni ja tietääkseni useimpien tavallisten miesten voimille ehdoton yläraja. Kyllä hämärsi silmissä ja polvet notkahtelivat.

Kuvassa isäni ja äitini Saariselällä Nattasten seudulla n. 1947. Taustalla ja oksassa kumisaappaita ja villasukkia kuivumassa ja rinkan varhaismuoto. Teltta äitini kotona ompelema.