Poliisi pottuhousu

Sosialismia minä kaipaan – olen itse luontumuksiltani niin epäsosiaalinen. Olen kuullut kerrottavan, että sosialismin ja sosialidemokratian käsitesisällöstä olisi kirjoitettu ihan kirjoissa.

Minulle riittää, että sanan takana on selvästi latinan ’sequi’, seurata, josta ’socius’, seuralainen, kumppani.

Kirjallisuuden ja sen jälkeen elokuvan keskeinen tehtävä on ollut kasata valheita esittämällä epänormaali normaalina. Tämän käsitti jo Platon, joka olisi kernaasti kieltänyt kirjallisuuden.

Huonomman kirjallisuuden keskeisvalheet ovat, että asiat saadaan parempaan kuntoon esimerkiksi palauttamalla kuri ja järjestys, tai että poikkeusihmiset saavat syyttää itseään onnettomuuksistaan.

Kun erilaiset muskettisoturit olivat viuhtoneet kätensä väsyksiin, Charles Dickens ja Mark Twain toivat sosialismin kirjallisuuteen. Kuinka ollakaan, he ovat historian kaksi ensimmäistä tekeijänoikeusmiljonääriä, ja Dickens on edelleen suosittu. Mark Twain julkaisi elinaikanaan ainakin 60 kirjaa ja käsittämättömän määrän kirjoituksia. Hän on USA:ssa täysin tuntematon tekijä. ”Huckleberry Finn” on poistettu monista koulujen kirjastoista ja oppikursseista, koska siinä esiintyy sana ”neekeri” (”nigger”). Twainin naapuri (Hartfrod, Conn.) oli muuten Setä Tuomon tuvan kirjoittaja Harriet Beecher Stowe, ja samassa kaupungissa vietti myöhemmin elämänsä runoilija Wallace Stevens. Kolme kulmakiveä samassa kaupungissa – suunnattoman älykäs lehtimies-tarinaniskijä; naurettavan kyynelehtivällä sosiaalisella romaanilla yleisön ottanut kirjailija; korkeimman luokan lyyrikko. Viimeksi mainittu Yhdysvaltain kirjallisuuden perinne on tapana aina unohtaa.

Kun tässä kuvatun kaltaisia onnettomuuksia tapahtui eli totuus pääsi esiin, media pani parastaan, että vahingot vältettäisiin vasta. Yksi väline oli salapoliisi-, myöhemmin poliisiromaani, jonka on nykyisin korvannut lähes yhtä merkillinen ja epätosi poliisi-televisiosarjojen virta.

Kuuluisat rikosten selvittäjät olivat kirjoissa varakkaita hengen jättiläisiä, hyvin harvoin poliiseja.

Poliisit olivat alaluokkaa, jossain vahtimestarin ja talonmiehen tasolla. Olihan selvä, ettei heiltä voinut odottaa älyllisiä suorituksia.

Myös Suomessa sekä konstaapelit että nimismiehet olivat vielä sotien jälkeen ”kansakoulun käyneitä”, mikä tarkoitti, ettei heitä oikeastaan pidetty sisäsiisteinä. Sanonta tarkoitti vain kansakoulun käynyttä ja verrattuna ”oikeisiin ihmisiin” oppimatonta tolvanaa.

Kun nimismiehiltä alettiin edellyttää myös pienemmillä paikkakunnila ensin ylioppilas- ja sitten juristin tutkintoa, tehtäviin hakeutuivat ne, joista ei oikein muuhun ollut. Poliisimestarit puolestaan olivat hämmästyttävän monissa tapauksissa päätoimisia juoppoja, jotka nauroivat klubilla kauppaneovosten vitseille, vaikkeivat olisi niitä ihan ymmärtäneetkään.

Olen katsellut omin silmin kihlakunnantuomareita, joissa oli huimien tulojen vuoksi maan parhaita lakimiehiä, kaikin puolin eteviä ihmisiä, kokenita asianajajia ja sitten jopa pääkaupunkiseudulla syyttäjinä toimineita apulaisnimismiehiä, joiden tiedot ihmisistä ja maailmasta olivat niukat.

Suurmuutoksen totesivat ja ikuistivat ruotsalaiset Maj Sjöwall ja Per Wahlö 1960-luvulla. He olivat poliittisesti epäilyttäviä henkilöitä, jotka viihtyivät kaikenkarvaisten radikaalien ja maolaisten piirissä – sukupolvierosta huolimatta Jean Gillou on hänkin juuri näitä mellastelijoita, joka sai nuorena myös tuomion turvallisuuspoliisia loukanneesta kirjoittelustaan.

Sjöwall ja Wahlö loivat poliisin (Martin Beck, Gunvald Larsson ja ne monet muut), joka eli huonolla palkalla tympeässä lähiössä herrojen (demarien ja kaitalistien) pompoteltavana moraalisesti ja älyllisesti ylivoimaista elämää. Heidän 10 romaaniaan kuvaavat tätä, ja niistä polveutuu koko myöhempi menestyvä pohjoismainen poliisikirjallisuus. Kannattaa panna merkille, että nykyinen television Beck on kylläkin korkealaatuinen ja monen kiitoksen arvoinen mutta ei oikeastaan koske tässä kuvattua asetelmaa. Amerikkalaisen patentin mukaan yhteiskuntakritiikki on muutettu yksilöiden (poliisien) ongelmiksi. Sarjan Stina Rautelin (”Lena Klingström”) muuten varmaan on katsotuin suomalainen näyttelijä.