Ei ole ohi

Olen lievästi paheksunut vihjauksia, että kirjoittelen tähän omia kokemuksiani. Ne näet pitävät paikkansa. Minua hitusen rasittaa lyöntivirheiden tavaton määrä kirjoituksissani. Olen selittänyt kauniisti, että siihen vaikuttava vaikeat silmäleikkaukset, jotka olen kestänyt miehekkäästi, ja ruohikkopalon nopeudella etenevä dementia.

Vaikuttaa siihen oikolukuohjelman puuttuminenkin. Ei puutu enää. Ensin soitin Verkkokauppaan. Nopea vastaus, hyvä palvelu. Olen muuten kehunut päteviä myyjiä päin kasvoja, ja he ovat sammaltaneet jotain koulutuksesta ja omasta mielenkiinnosta.

Uusi soitto Microsoftin palvelunumeroon, jonka kauppa antoi. Vain kaksi valintaa (oletteko mies, painakaa 1, oletteko nainen, painakaa 2, ei osaa sanoa, painakaa 3) ja sitten pirteä asiakaspalvelu. Kysymykseni: on englanninkielinen Office 2007 enkä löydä mistään kielipaketti, jossa olisi mukana suomi. Asiakaspalvelukaan ei löytänyt mutta lupasi lähettää meilin. Ajattelin että noinkohan. Viesti tuli aika pian ja sisälsi oikean linkin. Toimii.

Perjantaina munkkiniemeläinen huoltokorjaamo lähetti tekstarin: pölynimuri noudettavissa. Olivat joutuneet tilaamaan osan Saksasta. Kokonaishinta 30 euroa. Jäin nojailemaan tiskiin ja kuulin kauhukertomuksia huijareista ja näin kopion eläkeläiseltä karhutusta laskusta, pölynimuri 1 300 euroa. Ei sitten liioin toiminut.

Vaihtarina kerroin vanhemmalle ja nuoremmalle myyjälle, joista jälkimmäinen kuulemma sompailee ympäri kaupunkia korjaamassa kaikenlaisia kodinkoneita, suuresti arvostamani stm. Ryhmyn vastauksen majurin kuvaukseen kaukopartiomiehen eli sissin onnistumisen edellytyksistä: hänen on oltava sitkeä, hänen on oltava röyhkeä ja häikäilemätön, hän ei pelkää mitään, hän ei anna viholliselle siunaaman rauhaa, hän menee vaikka läpi harmaan kiven…

Ryhmy: ”Niin, herra majuri, minä olen siviilissä pölynimuriagentti. – Joko muuten herra majurilla on Super Loisto –pölynimuri?”

Toisen ilmoittautuneen eli Romppaisen on todisteltava myös avointa armottomuuttaan, johon hän vastaa tyhjentävästi ajavansa linjabussia reitillä Helsinki – Lohja.

Viime viikolla yhteinen ystävämme verottaja lähetteli postia. Polvet notkahtivat, kun mätkyjä oli kahden kuukauden ansiotuloni verran. Mutta uskokaa tai älkää: neljännestunnin kuluttua asia oli hoidettu, ja verovirkailija sanoi, että mätkyttömät laput tulevat viimeistään marraskuun alussa.

Osui pilkka omaan nilkkaan. Se ei tainnut jäädä aivan salaisuudeksi, että jos pannaan Aalto-yliopiston rakentumiseen viattomat riviin, en kuulu siihen. Veroilmoitukseni tein nykyisen tapani mukaan huolimattomasti – työnantajahan ilmottaa pidätykset, mahdollisia juopumuspidätyksiä lukuun ottamatta, joten melkein riittää, että sujauttaa lomakkeen väliin pankin toimittamat kupongit vuoden aikana maksetuista koroista.

Niinpä osittain omasta syystäni, osittain verovalmistajan, minulle oli määrätty vuodelta 2009 vero sekä Teknillisen korkeakoulun että Aalto-yliopiston maksamasta palkasta.

Puhelimessa ollut yleisönpalvelija totesi, että tämä nyt on niin selvä juttu, että se oikaistaan tässä ja nyt. Ja niin siis tapahtuu. Ah, eikö se ole onnea! (Lin Jutang, ”Maallinen onni”, WSOY 1948.)

Jäin sekavien tunteiden valtaan. Itse olen oppinut siihen, että hallintoalamaisille ärähdellään ja kiroillaan, epäilyit kukaties sattuneesta virheestä tai erhekirjoituksesta (huomatkaa kaunis sana – joissakin harvoissa tilanteissa jopa lainhuutorekisterin merkinnän saattoi vetää siististi yli ja kirjoittaa sivuun ”erhe”, oman nimensä ja allekirjoituksen) aiheuttavat uhkailuja poliisin usuttamisesta epäilijän kimppuun julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta ja yhteiselle rahvaalle opetetaan muutenkin, kuka käski ja mitä kuuluu.

Olisiko tämä kaikki muisto vain? Toimisiko jopa tietotekniikka, koska verovalmistelija nappasi putkelle tarkasteltavakseen verotustietoni tuokiossa ja kykeni myös suorittamaan useinmainitun oikaisun?