Gevalia

Ystävä kysyi, että mikä paikka sitten on latinaksi Gevalia. Vastaus on Gävle. Se on kaupunki Ruotsissa, pari sataa kilometriä pohjoiseen Tukholmasta. Väliin jää muun muassa yliopistokaupunki Uppsala ja sievä Sigtuna, jonka näkeminen nostattaa mieltä, koska suomalaiset varastivat sieltä 1187 kirkon ovet. Ovat tiettävästi hankkineeet uudet.

Join monta vuotta Gevaliaa, iso kuppi aamulla ja kukaties se kaunisi perinne, jolla ei taida olla kielessämme nimeä, påtår eli tilkka lisäksi. Kahviloissa se taitaa olla toinen kupillinen samaan hintaan tai puolella hinnalla, mutta pappilassa ”jos nyt vielä puoli kupillista”.

Gevalian juominen johtui huokean hinnan lisäksi siitä, että se maistui niin Ruotsin laivalta, ehkä enemmän Siljalta kuin Vikingiltä.

Ruotsin laivan seisova pöytä, jonka nimitys nuoruuteni päivinä taisi olla ”smörgåsbord” eli voileipäpöytä ja nykyisin suomeksi ”buffet”, oli järisyttävä näky. Viina villitsi, koska se oli niin halpaa. Makeishyllyt ja – siihen aikaan – tupakka tekivät kauppansa. Ainakin Toblerone-tanko, siis se kolmikulmainen, muodostui ikoniksi. On käyty Ruotsissakin, meinaan!

Olen yrittänyt palauttaa mieleen, milloin tein tuon ikimuistoisen matkan ensimmäisen kerran. Luullakseni se oli 1962, kun liftasin Kauhavalta Marseilleen ja takaisin. En ole kyllä varma. Takaisin tulin kuitenkin Travemünden kautta kansipaikalla ja laiva oli Ariadne, sama kuin alokuvissa Tulenkantajista palaamassa kaameassa krapulassa Pariisista tai jostain. Oihonna – omituinen nimi on Runebergin ”Kuningas Fjalarista” oli myyty pois pari vuotta sitten.

Autolautta oli uusi keksintö. Siljan Skandia ja Nordia ajelivat kylmästi Tukholmaan, paitsi talvella. Kilpailija Viking oli tarkoitettu huonommille ihmisille.

Kaukomatkailun tunnus oli kahvin maku: Gevalia. Maistuu se edelleen hitusen erilaiselta kuin Kulta Mokka. Kaliforniassa asuessani koin järkyttävän elämyksen. Kaupoissa oli Maxwell House ja Hill’s Bros –kahvia, peltipurkeissa. Sotien jälkeen amerikan paketista ilmestynyt kahvipurkki oli maanpäällisen hekuman huippu. Ja koska astia oli sopivan iso, niitä näki vuosikymmeniä verstaissa ja pajoissa säilytysastioina.

Autolautta on kappale kauheinta historiaa. Se vei Suomesta pysyvästi Ruotsiin ainakin 180 000 ihmistä pelkästään 1960-luvun lopulla. Toiset jäivät Slussenille siltojen alle juopottelemaan ja kuolivat siellä kylmään tai puukkoon. Toiset tekivät kovasti töitä ja tulivat kesällä omalla Volvolla tapaamaan vähäosaisia sukulaisia.

Kirjoitan tämän kadonneiden seuratapojen muistoksi. Suomessa ja Ruotsissa jopa kotiin kuulustelemaan tulleelle poliisille tarjottiin kahvia. Tapaminen ”päiväkahvin merkeissä” tarkoitti sanomalehti-ilmoituksissa luvatonta sekaannusta, jota maallikot sanovat sukupuoliyhdynnäksi. (Termi ”salavuoteus” jäi valitettavasti käytöstä rikoslakia muutettaessa 1920-luvulla, mutta ”haureus” onneksi säilyi 80-luvulle. Tunnetteko niitä? Oletteko kuulleetkaan?)

Tuo kahvin tarjoamisen tapa oli hyvin merkittävä ja hyvin painava. Piian paikkaa kysyville, kulkumiehille, kerjäläisille tai romaneilla ei kahvia tarjottu, ei liioin vältämättä toispaikkakuntalaisille. Muutoin kahvinjuominen oli papinviran suurin rasitus – ja saattaa olla edelleen. Kai suomalainen ja ruotsalainen kahvipöytä on kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmestys, ja esimerkiksi ristiäisissä niitä pöytiä edelleen viritellään. Tosin suolainen syrjäyttää makeaa, mutta jos tarjolla on Hanna-tädin kakkuja, hiekkaleivoksia tai lusikkaleipiä, niillä on tapana kadota parempiin suihin kiireesti.

Kahvin tarjoamisen esiaste oli koreografinen. Sisään tulijaa puhuteltiin sekä kaupungeissa että maalla kynnyksellä, tuulikaapissa, eteisessä eli tambuurissa tai sitten sanottiin: käykää peremmälle (tulukaa tup’han).

Asia on niin ihmeellinen, että englanninkielisessä Wikipediassa on asiasta artikkeli, Fika (coffee break). Suomessa ei ole vastaavaa sanaa. Se on sekä verbi että nomini – juoda kahvia tai kahvi (tai kahvila) (pikkuleivän kanssa). Kuva samasta lähteestä ”people queuing for a ’fika’”.