Se on katsojan silmässä

Otaksun ettei päivän kimmokkeen antaja halua nimeään julki. Hän on lääkäri. Muiden asioiden ohella keskustelimme siitä, onko noin 11,8 % mistä tahansa populaatiosta, kuten suomalaisista, vaarallisia raivohulluja.

Jatkamme asian pohtimista. Hän kuitenkin kertoi menneensä Larussa kerrostalon puistikossa pesivän nuorsijengin kalja- ja siidebileisiin verkkarit niskassa ja istuneensa rauhallisena ja puhumattomana. Sitä mukaa kuin katsekontakti syntyi kuhunkin kultaisen nuorison edustajaan, nämä muistivat kiireensä jossain toisella suunnalle, ja korjasivat lähtiessään tyhjät tölkit roskiin. Viimeinen mohikaani – oikeastaan kampauksesta päätellen huroni – oli poistuessaan sävyisästi paikalta toivottanut hyvät yöt.

Olen jo ennen ymmärtänyt, että ystäväni joutuu tekemisiin huippu-urheilijoitten kanssa. Tiesin vastauksen, kun hän kysyi, mistä huomaa, ettei Pitkämäki voi pärjätä Torkildsenille. Sen näkee Pitkämäen silmistä. Hän ei uskalla katsoa kameraan ja asetuu linssiin nähden hiukan poikittain.

Jotta minut ymmärrettäisiin varmasti väärin, korostan että pistävä, puukkoa odottavan karjun (miespuollinen sika) katse on sitten tietenkin suora haaste ja johtaa esimerkiksi Helsingin keskustassa siihen, että kohta tippuu turpaan.

Lääkäriystäväni esitti nuoruudenmuiston, jonka kirjaan tähän, jotten unohtaisi sitä itse. Hänellä oli suvussa kasa erilaisia koulumiehiä, lyseon rehtoreita ja sellaisia. Joku heistä oli neuvonut: arvovaltaa (meluisassa luokassa) pidetään yllä katseella, ei äänellä eikä missään tapauksessa korottamalla ääntä.

Tämä vihlaisi sydäntäni. Miettimällä katsetta muistin kaksikymmentä kansakoulun ja oppikoulun opettajaani, pari aliupseeria ja upseeria ja etenkin suuresti ihailemani Lehtisen, josta tuli varusmieskersantti. Meidän alikersanttimme huusi ja hyppi, kuten kai tapana oli. Tämä Lehtinen antoi käskyjä aika värittömällä äänellä ja pyyhkäisi sitten katseella alaisiaan alokkaita. Se riitti.

Alan luulla, että – pakko käydä Kansakunnan Kaapilla – Edvin Laine sai elokuvaansa tarttumaan Koskelan katseen, joka oli juuri tuollainen. Kosti Klemelä ei ollut häävi näyttelijä, mutta Koskelan osassa hän onnistui suurenmoisesti.

Alikersantti Rokka ei ollut johtaja, vaan yksityistappaja, ja amatöörinäyttelijä R. Tolvanen taisi hänkin onnistua toisintamaan romaanissa mainitun seikan: Rokalla oli (Lammiota, Sarastietä) ärsyttävä tapa katsoa puhuessa toista hiukan ohi.

Tämä ei ole kyökkipsykologiaa. Olen lukenut etevistä ja vähemmän etevistä näyttelijätyön oppaista saman asian. Charlie Chaplin ja Stan Laurel ylinäyttelivät, koska näyttämö (music-hall) oli pakottanut näyttelemään takariville näkyvästi. Kuitenkin heidän koko hellyttävyytensä oli katseissa. Samaa voisi sanoa Buster Keatonista ja Harry Langdonista.

Cary Grant on viitannut silmillä näyttelemiseen hänestä laadituissa elämäkerroissa. Tauno Palo oli tässäkin asiassa suurta maailmanluokkaa. Lukuisat esimerkit osoittavat, miten mestari näyttelee kameralle. Katse kiertää hiukan, mutta kun se laskeutuu vasemmalta ylhäältä suoraan katsojan silmiin, miljoona katsojaa menee veteläksi. Ja kun katse siirtyy pois, muisto jää.

Miettikääpä. Eikö teidänkin esimmäinen mielikuvanne Veikko Sinisalosta, joka ei todellakaan ollut suomen huonoin näyttelijä, vaikka Pentti Saarikoski niin väitti, ole jännittävästi alhalta, kello seitsemän suunasta tuleva katse. Luonteenomainen leuan esiintyöntäminen on toisarvoinen kikka. Ikimuistoisin tämä on Pohjantähden Laurilan Anttoon roolissa, häätökohtauksessa ja teloituskohtauksessa.

Tuossa silmillä näyttelemisessä menee helposti yli. Jussi Jurkka oli ylistetty näyttelijä, mielestäni läpi manerisoitunut kolmen ilmeen mies. Yksi niistä ilmeistä oli luimistelu, jota hän harrasti sekä Lammiona että ”Silja – nuorena nukkuknut” –elokuvan Armaksena.

McCall Smithin ”Naisten etsivätoimistossa” kuvataan, miten mies vietellään. Katsotaan (kauheaa kyllä) silmiin, suljetaan silmät hitaasti ja katsotaan uudestaa. Mies on valmista lihaa.