Pelko

Luen jostain – ”Karhuun” kaivattiin vahvoja, sitkeitä ja pelkääviä miehiä.

Jarkko Sipilä, poliisin erikoisosastosta.

Usein mainitaan tai kirjoitetaan poliisikouluun (sillä on nyt virallisesti eri nimi) päässeistä ja niistä, jotka eivät ole päässeet. Opetin joskus komisariokurssilla ja kuulin keskusteluissa juuri tällaista.

Rambot hylättiin ensimmäisten joukossa. Kiitettävä mielenkiinto esimerkiksi järeäkaliiperisia ampuma-aseita kohtaan oli niin pitkä miinus, että se jo melkein ratkaisi hakijan kohtalon.

Vanhemmisa sotamuistelmissa ja romaaneissa esiintyy kliseenä kohtaus, jossa joku paskamainen esimies kysyy:”Pelkäättekö”. Ellei siihen vastannut, että ei sinne päinkään, tuli tupen rapinat.

En tiedä, onko tuon vakiokuvion takana totuutta. Uskoisin mieluummin esimerkiksi lentäjiä, jotka majailivat samoissa korsuissa kuin esimerkiksi Juutilainen. Riittääkö vihjaus? Väitän välittäväni tässä ensi käden tietoa. Toiset ammattilaiset nimittäin perustelivat lentomestarin ylivoimaisuutta muun muassa varovaisuudella. ”Illulla oli silmät niskassa.” ”Hänen päänsä pyöri kuin pöllöllä.” ”Hän huomasi aina vaaran ensimmäisenä.”

Pelon tai oikeastaan säikähtämisen aiheuttama adrenaliiniryöppy on hyvä selitys äkillisiin saavutuksiin. Mutta väkivallan ympärillä liikkuvan, siis esimerkiksi sotilaan tai poliisin, pelokkuus on merkki järkevyydestä ja vihje kyvystä arvioida riskejä.

Tärkeää ei ole upota komeasti liput liehuen eikä myöskään tehdä sankaritekoja, vaan toteuttaa itse asettamansa tai annettu tehtävä.

Näyttämisen halu ja alttius maineen houkutuksille ovat ongelmia. Tunnen koko joukon ihmisiä, joita heidän kollegansa pitävä vaarattomina, koska he vaikuttavat hajamielisiltä, jopa hölmöiltä. Miesjoukoissa, aivan yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta, käytetään niin paljon aikaa rituaalissiin voiman ja alamaisuuden osoituksiin ja itsekehuun, etteivät monet opi edes usean kokemuksen jälkeen huomaamaan, että tämä hölmönä pidetty poistui paikalta mukanaan muiden lompakot ja kivekset.

Lakimiespiireissä, joista minulle on kertynyt kokemusta, olen aina silloin tällöin onnistunut tunnistamaan nämä eleettömät ihmiset. Tilanteesta riippuen heidän kaltaistensa puoleen kannattaa kääntyä, koska vaikeakin asia saattaa tulla hoidetuksi ilman minkäänlaista kuviokelluntaa, nopeasti ja suhteellisen halvalla. Jos kysymyksessä on vastapuoli, ”vihollinen”, on aihetta olla erikoisen tarkkana.

Media esittelee mielellään ”tähtijuristeja”, joilla on tapana joutua konkurssiin tai vankilaan tai molempiin. Todellisen tähtijuristin tuntee siitä, että häntä ei tunne. Asianomaisella saattaa olla kyky muuttua niin seinäpaperin väriseksi, ettei häntä erota taustasta ennen kuin hän ratkaisevalla hetkellä liikahtaa, ja kaikki muut paikalla olijat keksivät, että tuossahan meillä on se sopiva mies.

Liike-elämässä ja hallinnossa käytetään myös juuri samoja keinoja, joilla taskuvarkaat menestyvät etenkin näin kesäisin. Esimerkiksi hiukan harmillinen mutta sinänsä vaarattoman tuntuinen hölöttäjä tai jaarittelija voi olla ihminen, joka osaa puhua toisen puuduksiin puhdistaakseen hänet siinä sivusa arvoesineistä.

Koska asia on arkaluonteinen ja harvoin käsitylty, puhun vertauskuvin. En tietenkään vihjaile, että virkamiehet varastelisivat rannekelloja tai lompakoita, mutta olen nähnyt riittävän usein, miten tällainen tyhjäntoimittajaksi arveltu suupaltti saa kuin saakin tietoonsa esimerkiksi huolellisesti varjeltuja salaisuuksia, esimerkiksi edessä olevista yritysostoista. Taitavimmat tekevät sen selittämällä asian todellisen laidan tuntevalle jotain aivan utopistista tarinaa ja seuraamalla toisen silmiä ja kasvoja.

Television poliisisarjoissakin opetetaan, että ihmisen kasvoilla on noin sata lihasta ja että ilmeistä voi siis suhteellisen helposti lukea tiedon siitä, mitä ei sanottu, esimerkiksi sen, että puhuteltu tietää totuuden ja rauhoittui ja pitkästyi heti kuultuaan muka totena väärän tiedon. Ja tämähän riittää.