Oikeusmurha Oy

Aikoinaan professoreilla oli jossain päin Varsinais-Suomea lakiasiaintoimisto, jonka nimi saattoi olla oikeasti Oikeusturva Oy, vaikka korkeimman oikeuden ilkeimmät jäsenet vääntelivät sen otsikosta ilmenevään asuun.

Syy ei ollut henkilökohtainen vihamielisyys, vaan se yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät professorit osaa ajaa asioita, ja se vähemmän tunnettu tosiasia, ettei lakimiehen pidä ajaa tuttavan juttua

Presidentti Pauliine Koskelon ”vieraskynä” sanomalehdessä oli painavaa asiaa, ja kieli oli vielä painavampaa. En ihan usko, että ns. valistunut lukija olisi saanut selvän tekstistä.

Koskelo on aika heikko kielenkäytäjä ja poikkeuksellisen huono puhuja. Unilukkariksi hänestä ei ole.

Huokaisten hoidan vanhaa sivutointani eli yritän tulkita. Kirjoituksessa ei näe ainoastaan maristu lisää budejttivaroja, kuten luulisi, vaan siinä oli asiaa.

”Oikeusturva” tarkoittaa tenttivastauksen tasolla sellaisia tehokkaita keinoja, joilla ihminen saa oikeutta. Oikeuden saaminen voi tarkoittaa korvauksen eli rahan saamista tai myös jutun häviämistä, esimerkiksi vankilaan joutumista. Se voi olla juuri oikeuden saamista.

Oikeusturvan nykyinen heikko taso – jonka presidentti Koskelo rehellisesti tunnusti – voi johtua keinojen hitaudesta, vähyydestä, huonoudesta, tehottomuudesta tai kalleudesta. Keinojen huonous voi johtua tuomareiden huonoudesta. Suomessa tuomarit ovat mielestäni hyviä, mutta heidän olisi kouluttauduttava aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Sitä vastoin tuomioistuinlaitos on surkean huono edistämään päämääriään.
Oikeusturvan ohella on tapana mainita oikeusvarmuus eli viranomaisten päätösten ennustettavuus. Se ei voi toteutua muulla tavoin kuin pitämällä kiinni ratkaisujen lakiin perustuvuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaikka juuri oikeudenmukaisuudesta joudutaan joskus tinkimään oikeusturvan vuoksi.

Kärjistäen: millään valtiolla ei ole rahaa huolehtia oikeusvarmuuden toteutumisesta kaikissa tapauksissa. Jokin osa ratkaisuista menee vikaan, ehkä tyypillisimmin siksi, että vakuuttavien todisteiden hankkiminen on ylivoimaista. Siksikin rikos- ja vahingonkorvausasioissa viitataan niin usein ”yleiseen elämänkokemukseen”.

Sellainen elämänkokemussääntö on sekin, ettei sekundan hinnalla voi vaatia priimaa. Vastaava, nykyisin lakiin kirjattu sääntö, velvoittaa ostajaa ottamaan selvää kaupan kohteesta. On turha mennä valittamaan myyjälle, jos sata tuhatta ajetun auton pakoputki puhkeaa, jarrulevyt ovat kuluneet ja renkaat sakkorajoilla. Juuri nämä asiat on helppo tutkia ja selvittää ennen kuin lyö rahaa pöytään.

Nyt on näköpiirissä oikeusjuttuja, joista eräät poliitikot eivät pidä. Rohkenen epäillä, että poliitikot, jotka siis määräävät myös budjetista, ovat laajemminkin sitä mieltä, että tuomarien pitäisi nakertaa mukisematta kapeaa leipäänsä, lopettaa voivottaminen jutturuuhkista ja pitää muutenkin suunsa soukalla. Kuten presidentti Koskelo sanoi kautta rantain, oikeusturvan tehostamisesta on vähän turha läksyttää tuomioistuimia, ellei niille anneta edellytyksiä asianmukaiseen toimintaan.

Joku muistanee paremmin kuin minä – lieneekö kansanedustajissa ketään, jolla olisi kokemusta tuomioistuimesta muualta kuin väärältä puolen pöytää? Luullakseni esteellisyyskeskustelu on tehnyt tehtävänsä. Omassa sukupolvessani Paavo Nikula oli oikeasti mm. hovioikeudenneuvoksena, ja ainakin kunnallispolitiikassa oli muutama tuomioistuinjuristi. Niinistö sai käsitykseni mukaan nimityksen Turkuun neuvokseksi, mutta työskenteli vain esittelijänä eli viskaalina, muiden toimiensa ohella. Ennen sotia näitä oli leegio, ykkösmiehenä Svinhufvud, joka oli vuosisadan alussa asessorina panemassa Turun hovioikeutta sekaisin; siellähän esiintyi sellaistakin kansalaisaktivismia, että kaksi hovioikeudenneuvosta piestiin kadulla ja yksi presidentti (Hirvikanta) murhattiin.

Kunpa nämä korkeat osapuolet löytäisivät keinon keskustella asioistaan. Sitä vaatisi kansalaisten etu.