Lukupiiri ad hoc

Itsekonfiguroituvat ad hoc –verkot tulevat merkitsemään paljon sosiaaliselle medialle ja vertaisryhmille.

Kun aloituslause on näin sievä, esityksen voikin lopettaa tähän. ”Ad hoc” tarkoittaa tilapäistä. Oma tilapäisverkkoni syntyy omia aikojaan milloin missäkin, viimeksi Hienostoiliike Anttilassa, kodin koneitten puolella. Asianani oli hankkia muovikupu mikroaaltouuniin, koska käytössä oleva on merkkiä ”pesussa” tai ”kateissa”.

Kun hairahduin synnin tielle ja näin riemukseni todella kiinnostavia DVD-uutuuksia, seisoin sitten siinäkin jonossa. Edellinen asiakas tarvitsi näppiksen, ja koska myyjät ovat ulkonäöltä tuttuja ja ystävällisiä, kuiskasin myyjälle: ”Onpa kallis”, kun näytti, että täti-ihmiselle oltiin myymässä sadan euron näppäimistöä. Myyjä otti ilmeen ja asiakas sai oivallisen 19 euron näppiksen ja maksua suorittaessaan kiitteli hankintaansa muun ohella sen pienestä koosta, hänellä kun oli ”niin ahtaat asuinsijat”.

Kuulostelin hetken ja puhuttelin sitten tuntematonta sanomalla, että nyt jäi vaivaamaan tuo sanonta, kun meni niin kohdalleen. Kirjan nimi, mutta kenen? – Maugham? Johon asianomainen vastasi että kyl-lä. ”Nuoruuteni suuri ihastus.”

Hän jatkoi kertomalla, miten hän tuli hiljan lukeneeksi uudelleen jonkin Maughamin teoksen, joka ilmestuessään 50-luvulla (”Elämältä se maistui” ?) viilsi kuin veitsi. ”Sitä ei olisi pitänyt tehdä.”

Keskustelimme muutaman minuutin menneisyyden kirjoista, joiden vanhaa lukuelämystä kannattaa vaalia, ja niistä toisista, jotka tuntuvat myöhäisessä iässä luettuina aivan eri kirjoilta, usein paljon paremmilta kuin ennen. Esimerkiksi kaivoin Waltarin historiallisest romaanit ja kiinnitin huomion etenkin ”Mikael Hakimin” kauhistuttavaan ajankohtaisuuteen, luopion problematiikkaan ja henkilöön kristikunnan ja islamin välissä.

Paikan huomioon ottaen jätin luennoimatta siitä, mitä Panu Rajalakaan ei näy noteeranneen – Waltarin tiedot islamista Turkissa ja tuon uskontopiirin erilaisista muunnelmista olivat käsittäämättömän hyvät. Tuohon historialliseen eläytymiskykyyn ja tarkkanäköisyyteen on kiinnitetty paljon huomiota Sinuhen ja Turmsin kohdalla, mutta tietääkseni ei mikaelien. Hurjin on kai ”Nuori Johannes”, jossa myös aikakauden vaikeasti avautuva teologia-filosofia on esitetty aivan oikein ja ymmärrettävästi, ja kaupunki ruton raivossa on pelottava kuin mikä.

Olin ymmärtänyt, että keskustelukumppanini oli jäänyt eläkkeelle jostakin rehellisestä ammatista eikä ollut uhrannut työelämäänsä esimerkiksi kielen- tai kirjallisuudentutkimukselle. Niinpä kerroi vielä jo jalkaa vaihtaessani esimerkkinä aikojen muuttumisesta, että äsken tuossa kahvilassa myyjänä oli kaikin puolin asiallinen tyttöhenkilö. Kun sain tuplaespressoni, sanoin: ”Kiitos, ei mitään tykötarpeita.” Myyjä hämmentyi ja oli hetken sen näköinen, että pitäisi soittaa poliisit tai vähintään vartijat paikalle. Siksi kiirehdin kysymään hyväntuulisella äänellä, että oliko tuo sana outo. Myyjätär sanoi, ettei ollut koskaan kuullutkan. Selvitin tarkoittaneeni vain, ettei sokeria, suklaata eikä vesilasia eikä siis muutakaan mahdollista tilpehööriä.

Jäimme keskustelukumppanini kanssa pohtimaan tätä avointa ongelmaa. Tykötarpeet?

Vakuutan vilpittömyyttäni. Kukaties ennen vanhaan myytiin paikallislehtien ilmoituksissa jopa hevosia ”kaikkine tykötarpeineen”, jolla tarkoitettiin vähintään päitsiä ja suitsia, kukaties myös länkiä. Mielestäni autossa tai polkupyörässä ei ole tykötarpeita, vaan varusteita tai lisävarusteita.

Kun isäni oli omin voimin liikenteessä, hänelle piti olla kahvin kanssa punaista maitoa ja kolme palaa sokeria sekä keksi tai pikkuleipä. Pullapuoli on meillä valitettavasti ollut aika huono vanhstaan. Mutta ovatko maito tai kerma ja pikkuleipä tykötarpeita?

Kun en tiedä.

Poistuimme esittäytymättä kumpikin tahoillemme. Sattumanvaraiset tuntemattomien kohtaamiset ilman kruusailua ja tykötarpeita pelastavat päivän.