Hössöttävä homssu

Minun pitäisi juuri nyt kirjoittaa oikeustieteelliseen lehteen muutama sana seuraamusvastuusta tekijänoikeusrikkomuksissa.

En ole vielä keksinyt, miten esittäisin asian. Puhe saattaa olla viime kädessä torrenttien käytöstä ja korkeimman oikeuden kahdesta uudesta prejudikaatista.

Millä minä onnistuin sanomaan ymmärrettävästi, että tuomioistuin on mennyt mukaan hössötykseen ja kirjoittanut perustelut homssuisesti?

Ruotsin sana ”beskäftig” tarkoittaa ihmistä, joka touhuaa kuin pirulta riivattu, kykenemättä erottamaan toisistaan isoja ja pieniä asioita, saati keskikokoisia.

Se on selvää ja hyväksyttävää, että tekijänoikeusjärjestöt vouhottavat. Se on niiden tehtävä. Levyjen myynti ei vedä, ja oikeuksien omistajien reaktio on muutosvastarinta. Tekniikka on muuttunut, joten tekniikka on kiellettävä.

Sellaista talouspolitiikkaa, joka kuvitteli pystyvänsä ohjailemaan ihmisten ja kauppakomppanioiden käyttäytymistä äärettömän tarkasti, nimitetään historiassa merkantilismista. Vanha esimerkki on nyt viimein kumotusta rakennuskaaresta, jossa toden totta oli määräykset siitä, kuinka monta humalasalkoa talonpojan tulee pystyttää ja miten hänen täytyy niitä sonnittaa. Samassa säädöksessä oli vielä minun opiskeluaikoinani teknisesti voimassa ollut esitys siitä, miten sikoja ei saa terhometsään laskea, ”etteivät he nurmia nurin tonkisi”. Siitä oli siltavoudin tarkka vaari pidettävä.

Arvaan, että ”homssu” on melkein kaikille lukijoille vain muuan Muumilaakson asukas. Isoäitien kielessä esimerkiksi morsiantarjokkaan luonnehtiminen homssuiseksi oli aika lopullinen tuomio. Homssuinen on naishenkilö, joka pitä kävelykenkiä tyynyn alla tai herätyskelloa jääkaapissa.

”Hössöttäminen” on aiheuttaa nykykielellä hässäkkää tai härdellin. (Lehtosen Putkinotkon mukaan koltiaiset olivat veistäneet puukolla Käkriäisen veneen kylkeen ”hässäkän kuvan”.)

Luullakseni näitä haukkumasanoja ei ole ennen esitetty tuomioistuinten eikä varsinkaan korkeimman oikeuden yhteydessä. Siksi haluan kiinnittää asiaan huomiota. Tuomarin laatimat mielestään seikkaperäiset perustelut saattavat tuoda mieleen surviaisparven, jollaisen näkee joskus kirnuavan lämpimän lahdekkeen yllä, kun ei tuule. Liikettä on, mutta mistään ei tule sen valmiimpaa.

Kunniallinen, kirkas kieli ei saa suosiota. Viranomaiset kielen käyttäjinä kuvittelevat, että kielellä tähdättäisiin täsmällisyyteen tai kattauuteen. Jos heidän päähänsä pälkähtäisi kysyä asiaa joltakulta, joka tietää, heille kerrottaisiin, että tuo pyrkimys on tuomittu. Kieli ei ole täsmällisen ilmaisun väline. Sellaisiin tarpeisiin on kehittynyt symbolijärjestelmiä, jotka ovat usein luonteeltaan tautologisia. Tunnetuin niistä on Euklideen geometria.

Esimerkkini kirkkaasta kielestä, yksi parhaita lauseita kaikessa kirjallisuudessa on: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.”

Muuan tunnettu kirja alkaa tuolla lauseella. Nyt ei tarvitse miettiä, pitääkö tuota totena vai joutavana höpinänä. Hyvin kummallinen asia on sanottu parilla sanalla, ja siitä alkaa kertomus.

Homssuinen tapa esittää asia olisi:”Asiassa esitettyyn selvitykseen nähden [Korkein oikeus] katsoo, että yleisen elämänkokemuksen mukaan ei voida sulkea pois sitä ajatusta, etteikö puheena oleva ”alussa” tarkoittaisi samaa kuin ”ennen kuin mitään oli olemassa”, minkä johdosta se käsitys, että kysymyksessä olisi merilain tarkoittamassa merkityksessä alus, jätetään lakiin perustumattomana tutkittavaksi ottamatta ja siten huomiotta...”

Ehkä minä nyt keksinkin, miten luonnehdin prejudikaattia, jossa sanotaan, että teoksen käyttäminen ei tosin ole teoksen käyttämistä, mutta sitä on pidettävä teoksen käyttämisenä, koska se on omiaa aiheuttamaan vahinkoa teoksen käyttäjille...